Rikoskumppani

Lapsettomuus on jollain tapaa edelleen tabu, josta ei kylillä huudella. Pystyn avautumaan asiasta muutamalle hyvälle ystävälle ja olen yrittänyt kevyesti avata keskustelua parin muunkin kanssa. Monet kuittaavat asian kuitenkin vain toteamalla, että "kyllä se sieltä tulee, eihän teillä ole vielä mikään kiire" ja keskustelu tyrehtyy siihen.

Kiire? No eipä kai... mutta olisi se nyt kiva jos sen vauvan joskus edes saisimme. Osa ei varmasti oikein tajua sitä huolta ja tuskailun määrää, mikä lapsensaantiin liittyy, kun se ei tuosta noin vaan onnistu. Osa taas haluaa ehkä lakaista aiheen pois maton alle, surut piiloon.

Parhaiten minua ymmärtää mieheni. Huomaan, että hänkin on apea, kun naapuri kertoo odottavansa jo toista lastaan. Hän pitää kanssani kirjaa kuukautispäivistä ja käy ostamassa kotimatkalla ovulaatiotestejä, jos minä en ole ehtinyt. Hänellä on myös terveellistä toivoa, niiden hetkien varalle kun minulta sitä puuttuu. "No jos ei luomuna onnistu niin sitten tehdään IVF. Ja jos ei sekään onnistu niin sitten adoptoidaan". Hän latelee nuo lauseet niin itsestäänselvyyksinä, että pakko sitä on uskoa, että meilläkin joskus olisi oma lapsi.

Niinä surullisina hetkinä, kun ryven itsesäälissä, ajattelen että ainakin minulla on jo maailman ihanin rikoskumppani!

Ärsyttävintä on pömppömaha

Raskauden toivominen altistaa näköjään erilaisten tekosyiden miettimiselle. Huomaan välillä väsyneenä ajattelevani, että voi kunpa olisin raskaana niin voisin laittaa väsymyksen sen piikkiin ja roikkua ihan luvan kanssa sohvalla telkkarin edessä.

Jos olisin raskaana, niin saisin hyvän syyn mennä nukkumaan aikaisin. 

Jos olisin raskaana, voisin istua surutta bussissa vanhuksille ja raskaana oleville tarkoitetulle paikalle.

Jos olisin raskaana, minulla olisi jatkuvasti jotain mitä odottaa. Uusia mullistuksia ja tuntemuksia mahassa, ja äitiysloma vauvan kanssa. Ja sitten tietysti kaikki lapsen eri kehitysvaiheet.

Ja viimeisimpänä: jos olisin raskaana, pömppömaha olisi kiva juttu eikä ärsytyksen aihe!

No, raskauteen ja perhe-elämään liittyy tietenkin myös niitä huonojakin puolia, mutta kestäisin ne. Elämä saakin tuntua, niin hyvässä kuin pahassa. Elämä joka ei tunnu miltään, on se mitä kaikista vähiten haluan.  

Lapsettoman osa

Tänään kävelin bussipysäkille ja ohitin lähikoulumme, jossa lapset leikkivät ja riehuivat pihalla. Tuohon kouluun meidänkin lapset sitten menisivät. Vastaan tulee äitejä vaahtosammutimen kokoisten taaperoiden ja lastenvaunujen kanssa. Milloin tulee minun vuoro kulkea lastenrattaiden kanssa? Milloin voin lähteä palaverista 10 aikaisemmin "koska lapsi täytyy hakea hoidosta"? Älkää käsittäkö väärin. Toki myönnän olevani ajoittain kateellinen, mutta tässä on enemmän kyse lapsenkaipuusta. Halusta olla äiti.

Lapsettomuus yllätti minut täysin. Ensin se oli pettymisen tunnetta kerran kuussa - silloin kun kuukautiset alkoivat. Nyt se on arkisten asioiden kokemista toisin. Voinko lähteä pariksi päiväksi kaverin luo toiseen kaupunkiin, entä jos ovuloin juuri silloin? Jätän viinilasillisen ottamatta, ihan vaan varmuuden vuoksi. Pitäisikö hankkia jostain lisätuloja, jos ja kun meidän täytyy kustantaa kalliit lapsettomuushoidot? Tällä hetkellä rahat riittävät juuri ja juuri elämiseen.

Ystäväni aloitti lapsen yrittämisen viime kesänä. Molemmat pystyimme puhumaan asiasta avoimesti ja olimme samassa junassa. Hänkin kävi testeissä ja vitsailimme, että miehet voisivat mennä yhtä aikaa spermatestiin. He eivät kuitenkaan olleet vielä saaneet edes spermatestin tuloksia, kun hän jo ilmoitti odottavansa vauvaa. Normaali-ihminen on iloinen toisen puolesta. Lapseton ihminen vetää suun hymyyn ja onnittelee, mutta valahtaa kotiin tullessaan vessan lattialle itkemään omaa epäonnistumistaan.

Jo vuodesta 2013...

Tämä on tarina siitä, minkä uskallan myöntää itselleni vasta nyt: lapsettomuudesta.
Mutta myös parisuhteesta, koska en ole onneksi asian kanssa yksin, vaikka yksinäni näitä asioita täällä blogissani pohdin. Tästä lähdetään liikkeelle!

Tammikuu 2007. On mies ja nainen. He tapaavat ja juovat kaakaota. Nainen heittää lumipallon, mies ihastuu. Mies leipoo kakun ja nainen ajattelee: tuosta joku nainen saa ihanan miehen sekä isän lapsille. 

Parissa päivässä he rakastuvat, ja puhuvat ruokakaupan käytävällä jo siitä, kuinka monta lasta on toiveissa. Molemmat haluaisivat 3 lasta. Sitten joskus.

Kerran kondomi pettää ja heti hirveä paniikki. Heti apteekkiin ostamaan jälkiehkäisyä! Ei ole vielä lasten aika. On niin paljon tehtävää ja elettävää. Ja töitä. Ja eihän kimppakämppään mahdu lasta.

Alkaa seurustelusuhde. Samalla riistävä kaukosuhde, koska he asuvat eri maissa. Kuukausien kaipauksen, lentomatkojen, iloisten jälleennäkemisten jälkeen pari muuttaa yhteen syksyllä 2008. Heillä on paljon yhteisiä ystäviä, peli-iltoja, retkiä ja pienen budjetin matkoja, paljon lastenkirjoja ja lettukestejä. 

Lapset ovat elämässä luonnollisesti mukana työn kautta, mutta myös ystävien ja sukulaisten joukossa on paljon lapsiperheitä. On myös oma rakas kummilapsi ja muidenkin lasten kanssa leikitään, luetaan ja puetaan aina kun nähdään. 

Pari viettää iloisia kesähäitä 2013, hankkii asunnon, jossa on vierashuone. Toisin sanoen lastenhuone. Elämä hymyilee. No nyt niitä lapsia!



Nyt on maaliskuu 2015, olen 28-vuotias ja meillä ei ole vieläkään lasta. Olin kyllä tietoinen siitä, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä tapahdu kaikilla pareilla tuosta noin vaan, mutta olin varautunut naiivisti puolen vuoden, maksimissaan vuoden yrittämiseen. Olin syönyt pillereitä 7 vuoden ajan ja pillereiden lopettamisen jälkeen olikin puoli vuotta epäsäännöllisiä kuukautiskiertoja, mikä on kuulema normaalia.

Ensimmäisen kerran huolestuin, kun keväällä 2014 kuukautiset jäivät pois lähes 3kk ajaksi. Ensin tietenkin hurrasin, että nyt olen varmaan raskaana. Mutta kun raskaustesti (viikko kuukaustisten normaalin alkamisajankohdan jälkeen) näytti negatiivista, ja sairaanhoitajan ottama testi myös, täytyi uskoa, että tässä on nyt jokin vialla. Kävin julkisella puolella lääkärissä silmätulehduksen vuoksi ja otin asian silloin puheeksi. Hän lähetti minut verikokeeseen, mutta tuloksessa ei ollut mitään epänormaalia. Puhelimessa hoitaja kertoi, että jos kuukautiset eivät ala 6kk sisällä, niin pitää tulla vasta uudestaan... No kuukautiset alkoivat sitten 3kk odottelun jälkeen (mikä tuntui jo pitkältä!) ja jatkoimme taas yrittämistä. Mutta tuloksetta.

Lokakuussa 2014 marssin työterveyteen, mutta sieltä minulle suositeltiin, että menisin suoraan yksityiselle puolelle puhumaan lapsitoiveista. Maksoin itseni kipeäksi mutta sain kyllä oikein hyvää ja ennen kaikkea nopeaa palvelua. Minulta otettiin kaiken maailman näytteitä ja tutkittiin ultralla kohtua, mutta kaikki oli kunnossa. Sain tuliaiseksi kotiin Terolut-lääkityksen kuukautiskiertoa tasaamaan ja ultraäänikuvan tyhjästä kohdusta. Tragikoomista. Mieheni kävi puolestaan siemennesteanalyysissä (kyllä, juuri siinä missä pitää masturboida purkkiin). Huokaistiin helpotuksesta, kun testitulosten mukaan sperma oli kelvollista.

Olen aina ajatellut, etten nyt rupea liikaa stressaamaan tästä lapsensaanti-prosessista, se vain voi vaikeuttaa lapsen saamista. Monet joille asiasta marmatan sanovat, "kyllä se sieltä vielä tulee", "älä stressaa". En ole heräillyt vielä kuumemittari kourassa ja elän täyttä elämää, mutta kun prosessi tuntuu viivästyvän ja viivästyvän, niin alan myös pikkuhiljaa heräämään siihen ajatukseen, että ehkä tähän pitääkin kohta alkaa panostamaan ja stressaamaan enemmän.

Tammikuussa aloin syödä foolihappopillereitä; niiden pitäisi mm. auttaa solujen jakautumisessa. Tässä kuussa ostin ekaa kertaa ovulaatiotestipakkauksen ja ajattelin, että nyt selvitetään pitääkö laskemani ovulaatio-ajankohta paikkansa. Viisi testiä - viisi negatiivista. No, ehkä ovulaatio onkin sitten myöhempään kuin luulin? Ostin toiset 5 tikkua. Taas pelkkää negaa. Jos en edes ovuloi, miten voin ikinä tulla raskaaksi?!

Kuukautiset alkoivat kuitenkin tänään. joten joskushan se ovulaatio on täytynyt tapahtua. Testi ei vain viitsinyt kertoa minulle ajankohtaa... Ehkä ensi kuussa sitten?