Pettymys kerran kuussa

Kuukautiset alkoivat. Tismalleen sinä päivänä kun niiden pitikin alkaa. Ei jäänyt edes mitään toivomisvaraa. No, hyvä että alkoivat ajallaan, ainakin mekanismi toimii.

Onneksi oli viikonloppu ja saatiin murehdittua asiaa keskenämme miehen kanssa. Tuntuu niin teennäiseltä olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun itsellä on surullinen olo. Monet kun eivät ymmärrä mitä stressaamista tai suremista tässä asiassa on. Pahinta on se epätietoisuus, että onnistutaanko me IKINÄ?

Kuukautisia odotellessa

Jee! Sain ensimmäisen kerran jostain testistä positiivisen viivan. Mutta se olikin vasta ovulaatiotesti. Silti se riemastutti, olihan tässä nyt jotain järkeä.

Pääsiäisen aikaan minulla oli eriskummalisen hyvä hajuaisti: haistoin miehestäni vielä kolmen päivän jälkeenkin, että hän oli syönyt valkosipulia. Vaikkei siis ollut syönyt kolmeen päivään. Ahaa, ehkä tämä on jokin raskausoire, ajattelin.

Nyt on kuitenkin semmoinen olo, että takuulla alkaa kuukautiset perjantaina tai lauantaina. Minulla on aina ennen kuukautisia pömppömaha ja hirveä makeanhimo, ja niin on nytkin. Höh. Ei sitten. Ei vauvaa tänäkään vuonna.

Sain lääkäriajan huhtikuun lopulle, eli siihen saakka mennään ainakin vielä luomuna. Voi kunpa kaikki kävisikin niin vaivattomasti ja luonnollisesti. Sitä kai me kaikki toivomme...