Joulu

Olen joulu-ihmisiä: tykkään olla perheen parissa, laulaa joululauluja ja keksiä lahjoja. Teen joka vuosi piparkakkutalon (tai jonkun muun hökötyksen piparista :D ). Tänä vuonna joulu tuntui kuitenkin vähän erilaiselta kuin ennen, vaikka onhan tässä jo kaksi "lapsetonta joulua" takanakin. Tänä vuonna, kun olemme päässeet hoitoihin, on alkanut lapsitoive alkanut jotenkin lipua kauemmas horisonttiin epäonnistumisien vuoksi.

Kävin laulamassa Kauneimpia joululauluja kahdestikin ja ekaa kertaa elämässäni kyyneleet alkoi virrata aina kun laulettiin jotain lapsista:

"Heinillä härkien kaukalon 
nukkuu lapsi viaton
enkelparven tie kohta luokse vie 
rakkautta suurinta katsomaan"

"Tulkaa kaikki nyt laulamaan, 
on Poika syntynyt maailmaan"

Jne...

En ole uskovainen, joten ei se Jeesus minua itketä, vaan ajatus siitä, että nytkin syntyy monta vauvaa eri puolilla maailmaa. Syntyy uusia pieniä ihmeitä, jotka muuttavat ja mullistavat vanhempiensa elämän. Syntyy uudenlaista rakkautta; sellaista jota vain äiti ja isä pystyvät tuntemaan. Vaan ei meille. Ja tämä ajatus särkee sydämen ja polttaa silmäkulmia. Piti ihan yrittää pidetellä itkua etteivät ihmiset luule minun aivan uskoon tulleen... ;)

Vietämme joulua aina lapsuudenperheessäni, ja veljeni lapset olivat juhlinnassa mukana. Minä olen heidän leikkitäti, se joka leikkii mukana piilosta, rakentaa majoja ja pukee ulkovaatteet päälle. Huoltamista sekin. Mutta ei se ole mitään siihen verratuna, että lapsi juoksee ilosta pomppien vastaan halaamaan, kun hänen äitinsä palaa kotiin. Tai kun äiti antaa hyvänyön suukon. Tai ottaa syliin ja paijaa päätä kun katsotaan yhdessä jouluaaton klassikkoa Lumiukkoa. Tästä kaikesta koen jääväni paitsi ja paljosta muustakin, ja se sattuu. 

No, tästä tunnelmoinnista huolimatta joulu kotona oli jälleen kerran ihana ja rentouttava. Onneksi joululoma jatkuu vielä ja pääsemme vielä toisenlaisiinkin tunnelmiin :)

Keittoa ja akupunktiota

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa akupunktiossa. Olen lukenut siitä eri lapsettomuusblogeista ja pari ystävääkin suositteli. Ja tietysti olen valmis kokeilemaan vaikka mitä :)

Jo ajanvarausta soittaessa sain ohjeeksi syödä kerran päivässä puuroa ja keittoa, tarkoituksena pitää keho lämpimänä. Ensin yllätyin, mutta kun miettii, niin se on maalaisjärjellä ajateltuna aika loogista: uusi elämä tarvitsee lämpimän ja ravinnerikkaan maaperän kasvaakseen. Ihan niin kuin pullataikinakin tarvitsee lämpöä, että hiiva toimii ja taikina nousee :D

Itse käynti sujui niin, että ensin täytin terveystietolomakkeen jonka jälkeen hoitaja vielä haastatteli minut perin pohjin. Oli jotenkin ihana, että joku oikeasti otti kaikki huomioon. Tajusin siinä vastaillessani esimerkiksi, että minua hoitavat lääkärit eivät tiedä, että olen (kala-)kasvissyöjä. Tietenkin itsekin voisi ja pitäisi ottaa asioita puheeksi lääkärin kanssa, mutta tuntuu, ettei siihen ensinnäkään ole aikaa eikä lääkäriä hirveästi kiinnosta.

Aku-hoitajan mukaan se oli todella merkittävä tieto, ja kehottikin minua syömään useammin kalaa, ja tekemään luuydinkeittoa. Muitakin käytännön ohjeita sain mukaan:

- Minulla on kireä psoas-lihas, millä voi olla vaikutusta lisääntymiseen. Sain ohjeeksi rentouttaa sitä 20min joka päivä.

- Lämmöstä tulee huolehtia: villasukat jalkaan (olen usein paljain jaloin), lämmintä ruokaa ja juomaa joka päivä eli keittoa, teetä ja puuroa. 

- Lisää d-vitamiinia. Syönkin sitä jo päivittäin, mutta hänen mukaansa d-vitamiini arvojen pitäisi olla 100.

Itse neulojen laitto meni mutkattomasti, se tuntui vain hyttysen piston verran. Olin jotenkin kuvitellut että se tuntuisi kauhean kivuliaalta, kun kerran kyse neuloista, mutta ne olivat tosi pieniä neuloja.

Hoitopäivänä oli kp3, mutta vuoto oli tosi vähäistä. En tiedä johtuiko akupunktiosta, mutta sen jälkeen vuotoa alkoi tulemaan oikein kunnolla mikä oli hyvä. 

Tässä kuussa mennään vielä ovulaation induktiolla. Minulla on vielä toinen aku-aika ennen irrotuspiikkiä, joten katsotaan tekeekö se ihmeitä. Toivotaan niin! Ainakin olen tehnyt rentoutusharjoituksia, koettanut pysytellä lämpimänä ja kalaakin syönyt joka päivä. Ainiin ja sitä greippimehua litkinyt myös päivittäin! Kerran jopa yritin syödä greippiä, mutta oli niin hapanta etten pystynyt :D

Olen aina terveen skeptinen mitä tulee vaihtoehtoisiin hoitoihin, mutta ainakin jo nyt tähän mennessä akupunktiosta oli se hyöty, että sain taas uudestaan toivoa. Ehkä meillekin joskus plussa?

Marraskuukautiset

Kuukautiset alkaa ja toivo sammuu, palatakseen taas ensi kuussa. Tuntuu tyhmältä tehdä raskaustesti vaikka vuotoa tulee, mutta niin se lääkäri määräsi ja minä tottelen.

Toissa viikolla sain huippuja uutisia työasioihin liittyen ja aloin jopa ajattelemaan että nyt olisi kyllä aika tiukka paikka jos tulisinkin raskaaksi samaan aikaan. Tämä ajatus hätkähdytti miettimään: onko lapsitoive jotenkin muuttunut vähemmän tärkeäksi kuin työ?

Nyt kun menkat alkoivat, niin kyllä sen taas tästä harmituksesta huomaa kuinka paljon sitä raskautta on kuitenkin toivonut. Ja kuinka paljon mielummin olisin vaihtanut tämän loistotyö-uutisen siihen positiiviseen raskaustestiin... Tällä hetkellä plussaaminen tuntuu niin utopistiselta, tuntuu kuin se lipuisi aina kauemmas horisonttiin, jonne en ikinä pääse. Huokaus.

Mysteeri ratkaistu!

Lisääntymisen mysteeri on ratkaistu:  Mitä enemmän harrastat seksiä sitä varmemmin tulet raskaaksi.

Näin on nyt tieteellisesti tutkittu. Ensinäkemältä nousi vaan ajatus "Shit Sherlock, ai niinkö niitä lapsia tehdään!" Mutta kun luin artikkelin, väitteessä on tosiaan järkeä.

Artikkelin mukaan naisen keho pyrkii suojelemaan kohtua vierailta asioilta, ja näin saattaa hylkiä esimerkiksi spermaa, jos sitä päätyy sinne vain harvoin. Näin ollen, mitä useammin harrastaa seksiä, sitä paremmin naisen keho tottuu siemennesteeseen. Loogista, vai mitä?

Kun nyt miettii monia tahattomasta lapsettomuudesta kärsiviä pareja, varmasti monien seksielämä kärsii paljon, kun spontaanista seksistä tulee "lapsentekoa" (vaikka inhoankin tuota termiä, käytettäköön tässä yhteydessä). Ja varmasti varsinkin kun hoidot alkaa, niin yhdynnät joka toinen päivä ei ole heti mielessä. Ja sitten taas kroppa vieraantuu siittiöistä...

Miettikää, olisikohan tämä oikeasti ratkaisu niille lapsettomille pareille,joilla ei ole todettu mitään tiettyä syytä? Ehkä se ei olekaan se greippimehu joka minut saa raskaaksi vaan seksi! Joka tapauksessa mielenkiintoinen artikkeli :)

http://www.iflscience.com/health-and-medicine/more-sex-gets-you-pregnant

"Älä tule paha pistos, tule hyvä pistos"

Jee! Lääkärikäynti olikin tänään positiivinen yllätys. Yksi munarakkula oli kirinyt etumatkaa ja oli muita suurempi, joten lääkäri antoi luvan yrittää tässä kuussa :) Olin jo ihan valmistautunut siihen, että ennen tammikuuta ei tapahdu mitään, joten tämä oli tosi ilahduttava uutinen!

Tänään sain tai jouduin sitten toisen kerran elämässäni pistämään itseäni. Neulojen kanssa häsääminen meni jo paljon paremmin kuin ekalla kerralla, kun tiesi miten homma etenee ja miltä se tulee tuntumaan.

Saan hoitajalta aina yhdet extra-neulat mukaan ja olin ottanut ne viime kerralta jääneet extrat mukaan ihan vaan varmistaakseni, että minulla oli kaikki tarvittava. Olin kyllä vähän järkyttynyt, kun hoitaja sanoi "Sinullehan on annettu väärä neula! Tämä on lihakseen laitettava". Se eka neula jota olin käyttänyt oli kyllä ihan se oikea, mutta hoitaja (eri kuin nyt) oli antanut vahingossa extraksi semmosen paljon isomman neulan, joka on ilmeisesti siis tarkoitettu lihakseen eikä vatsamakkaroihin. Hui! Onneksi tuli puheeksi, ja sain oikeanlaiset vermeet mukaan.

Vapaampi ja vahvempi

On tapahtunut taas paljon asioita. Ensinnäkin, tämän kuukauden hoito kariutunee kiville, sillä perjantain ultrassa näkyi ihan liian monta munarakkulaa. Ovulaation induktio siis kyseessä mutta en saa pistää irrotuspiikkiä jos on noin monta rakkulaa, koska silloin olisi monikkoraskausriski. Lääkäri katsoo huomenna vielä uudestaan tilanteen, josko yksi munarakkula olisi selvästi isompi kuin muut, mutta pelkään että tilanne on ihan samanlainen ja meille tulee yrityskielto. Kuinka tympeetä!

Sain myös tietää, että klinikan joululoma on lähes kuukauden pituinen. Tosi pitkä! Ja meidän osalta se tarkoittaa sitä, ettei hoidot joulukuussa tule onnistumaan. Aina voi tietysti luomusti yrittää, mutta tammikuussa seuraavat mahikset saada ulkopuolista apua.

Olin siis perjantaina aika masentunut näistä uutisista. Illalla tunnelma kuitenkin muuttui kun pääsin kaltaisteni seuraan: kävin ekaa kertaa lapsettomien tapaamisessa. Niinkuin edellisessä tekstissä kirjoitin, vähän jännitti mennä. Mutta miten vapauttavaa ja ihanaa seuraa! Ei ollut mitään sisäpiirijuttuja, vaan ottivat heti hyvin mukaan. Enkä ollut edes ainoa ensikertalainen.

Puhuimme avoimesti hoidoista, tunteista mitä käydään läpi ja sitten ihan kaikesta muustakin. Olipa kivaa! Sain miehenikin mukaan, vaikka hän ensin vähän epäröi tulla. Olin jotenkin ajatellut, että tapaamisessa on varmaan suurin osa naisia, mutta melkein kaikki olivatkin puolison kanssa. Muidenkin miehet olivat epäröineet tulla, mikä on varmasti tosi normaalia. Tunteista tai vaikeuksista puhuminen on arkaluontoinen aihe.

Tästä voimautuneena uskalsin jopa tarttua härkää sarvista ja kävin tänään tapaamassa ystävääni, joka sai 2kk sitten vauvan. Kerroinkin aiemmin meidän välisestä kriisistä, ja en ole oikein tiennyt miten suhtautua koko asiaan. Tulin siihen tulokseen, että tapaamisen välttely tuo minulle enemmän pohdittavaa ja harmia kuin itse tapaaminen, ja nyt olo on kovin helpottunut ja onnellinen.

Kävin heillä tänään ja sain heti ovella pitkän, sydäntäpakahduttavan halauksen ystävältäni. Tajusin, että tarvitsemme toinen toisiamme, kuuntelemaan, jakamaan ja halaamaan. Kateus oli poissa :)

Vertaisten joukkoon

No niin! Tällä viikolla pääsen vihdoin Simpukan vertaistukiryhmän tapaamiseen! Eka kerta ja täytyy sanoa että jännittää hieman. Pelottaa että alan itkeä ja kun se alkaa niin en pysty sitä helpolla lopettamaan. Mutta siis tosi ihanaa että viimeinkin pääsen vertaisieni joukkoon, nyt olen siihen valmis.

Kuten aina uuteen ryhmään mennessä, jännittää myös ihan se itse ryhmä. Kaikki ehkä jo tuntevat toisensa ja heillä on omat jutut. Mitenköhän minut otetaan vastaan?

Vielä vuosi sitten en vielä halunnut identifioitua "lapsettomien ryhmään", koska en halunnut olla lapseton. Ei kai kukaan HALUA, siis ellei valitse lapsettomuutta itse. Mutta niin se vain täytyi myöntää itselleen, että tässä ollaan, ja saatetaan olla pitemmänkin aikaa. Jos kehnosti käy niin koko elämä. No, onneksi monta korttia katsottavana vielä ennen sitä.

Ystävyys telakalla

Minulla on ongelma, joka vaivaa minua päivittäin. En haluaisi nähdä ystäviäni, joilla on pieniä lapsia.

Hyvä ystäväni sai vähän yli kuukausi sitten esikoisensa. Olimme hänen kanssaan erittäin luottamuksellisissa väleissä, olimmehan vielä vuosi sitten molemmat samassa tilanteessa eli toivoimme kovasti vauvaa.

Heillä tärppäsi kuitenkin jo puolen vuoden yrittämisen jälkeen ja nyt heillä on ihana uusi perheenjäsen. Jota en ole vieläkään käynyt katsomassa.

Vielä odotuksen aikana näimme melko usein ja puhuimme raskausoireiden ja vauvavalmistelujen lisäksi myös minun lapsettomuusasioista. Synnytyksen lähentyessä minusta alkoi kuitenkin tuntua joka kerta pahemmalta tavata ystävääni. Alati kasvava maha oli aina tyrmäävä, kirjaimellisesti! Muistuttamassa siinä onnesta jota me emme saa.

Heille syntyi tyttövauva ja ystäväni oli tietenkin tohkeissaan kutsumassa meitä kylään ihastelemaan uutta tulokasta. Ensin yritin vältellä kohtaamista vetoamalla kiireisiini, mitkä kyllä pitivätkin paikkansa. Mutta sitten oli pakko myöntää itselleen, että tekaisin vain syitä miksi en halua haavoittumaan hänen luokseen.

Päätin kertoa suoraan ystävälleni, että en vain kyennyt tapaamaan heitä. Että toisten onnen näkeminen satuttaa liikaa ja yritän tällä tavoin suojella itseäni. Hän ymmärsi kyllä, vaikka haluaisi kovasti nähdä meidät.

Tästä on nyt jokin tovi ja alan miettiä, miten pitkään asian välttely oikeastaan auttaa? Tuottaako kohtaamattomuus enemmän hallaa? Enhän minä halua olla se eristäytynyt täti, joka välttelee lapsiperheitä.

En vielä tiedä, miten menetellä. Toisaalta tiedän, että ystäväperheen näkeminen aiheuttaa minussa taatusti kateuden tunteita, ja minun täytyy vähän tsempata ja esittää olevani kiinnostunut synnytyksestä ja imetyksestä ja miten se nukkuu ja miten se syö.   

Toisaalta, kyllähän minä olenkin kiinnostunut! Mutta enemmän kokemaan sen kaiken itse ja jakamaan kokemuksia, kuin kuunnella yksisuuntaista monologia aiheesta vaipanvaihto...

Katkeruus puhuu. Sekin ärsyttää kun tunnistan kateuden itsessäni. Tämä on loputon tunteiden suo kun lähtee rämpimään.

Mieheni kanta asiaan on että mennään vasta sitten heille kylään kun mekin odotetaan. Joko hän on yltiöoptimistinen, tai sittenhän voi olla ettemme näe heitä vuosiin! Ei kai sekään ole kauhean kivaa...

Miten te muut olette ratkaisseet kateuden kanssa painiskelun? Ja miten sisuunnutte yhä uudelleen ja uudelleen kohtaamaan toisten onnen?

Tähän ei totu koskaan

Tänään on itkettänyt. Olen itkenyt Riika Ruottisen osuville sarjakuville, Toisenlaiset äidit -tv-sarjaa katsellessa ja ihan vaan omaa surkuuttani.

Meillä alkoi vihdoin ja viimein ensimmäinen lapsettomuushoito. Nyt ensiksi kokeillaan ovulaation induktiota. Söin hormonikuurin, sitten lääkäri katsoi ultrassa munasarjojen tilanteen ja siellä olikin kaksi munarakkulaa ponnistamassa matkaan.
- Kaksosriski, sanoi lääkäri
- Kaksosmahdollisuus, ajattelin minä.

Pari päivää ultran jälkeen minun piti piikittää itseäni, se oli hoidon inhottavin osuus vaikka meni onneksi ihan hyvin. Viikonloppuna alkoi maha kipuilla, mutta enemmänkin ylävatsa joten en usko sen liityvän mitenkään hedelmöittymiseen. Ja ei kai sen muutenkaan pitäisi tuntua miltään? Tässä tilassa sitä kuitenkin tarkkailee kaikkia mahdollisia viitteitä mahdollisesta raskaudesta. Jospa nyt?

Tänään alkoi vaaleanpunainen vuoto joten se siitä sitten. Seuraavaa hoitoa odotellessa...

Kuulumiset

Ensi alkuun lapsettomuus-statuspäivitys:
En ole raskaana.

Mutta voin hyvin! Pelkäsin vähän ennakkoon, että mitenkähän syksy lähtee käyntiin, koska viime vuosi oli yhtä etukenossa juoksemista paikasta toiseen. Mutta olen onnistunut tasapainottamaan työn ja vapaa-ajan nyt jotenkin järkevästi niin, että minulla tosiaankin on vapaa-aikaa. Olen kerennyt jopa aloittaa uuden harrastuksen. Ja huomaan eron viime vuoteen kyllä siinä, että tunnen itseni virkeäksi ja onnelliseksi.

Nyt puuttuu vain se lapsi.

Meillä oli kuukausi sitten vihdoin ja viimein se 1. käynti erikoislääkärillä. Kaikki aiemmat verikoe-testi lappuset mukanani odotin, että nyt alkaisi vihdoin jotain tapahtua. Lääkäri totesi kuitenkin, että testit ovat liian vanhoja ja minun pitää TAAS käydä testeissä uudelleen, ennen kuin mitään hoitoja voidaan määrätä. Minulta oli otettu samat testit siis jo kaksi kertaa, ilman että asia on edennyt mihinkään. Joka kerta testit ovat olleet kunnossa, eli ei mitään vikaa löytynyt. Ultrakin on jo aiemmin katsottu. Todella turhauttavaa! No, ehkä nyt kolmas kerta toden sanoo...

Kävin testeissä viime viikolla ja tapaan lääkärin parin viikon päästä uudelleen. Siihen saakka ei voi asian eteen tehdä mitään muuta kuin kokeilla edelleen luomusti ja koettaa elää stressitöntä elämää.

Hyvä ystäväni on parhaillaan viimeisillään raskaana eikä mistään muusta haluaisikaan puhua kuin tuntemuksistaan, valmisteluista ja vauvoista. Ymmärtäähän sen. Mutta huomaan että suojaan itseäni, kun pyrin olemaan vähissä tekemisissä hänen kanssaan. Myös toinen ystäväni, kahden pienen lapsen äiti on sanonut jo muutamaan otteeseen että pitäisipä nähdä, mutta en millään saa aikaiseksi. Ikävää, että lapsettomuus ajaa tällä tavalla ihmisiä erilleen.

Lapseton mutta stressitön

Olen noudattanut lääkärin määräystä ja viettänyt stressitöntä kesää. Tai no, alkukesä meni puihin kun oli niin paljon töitä, mutta Juhannuksesta alkaen olen ottanut rennosti.

Juhannus oli kuin minifestari, sen verran isoksi on meidän perhe kasvanut. Tai kaikkien muiden sisarusten perheet paitsi meidän. Vaikka olikin ihana nähdä ja leikkiä lasten kanssa, se oli tietyllä tapaa myös äärimmäisen satuttavaa. Varsinkin kun siskoni ei osannut ottaa ongelmaamme huomioon, vaan kehuskeli kaiken aikaa sillä, kuinka hän oli tullut niin helposti raskaaksi ja raskausaika oli mennyt nin hyvin. "Nyt kun ihmiset näkevät miten helppo vauva tämä on, niin kaikki haluavat lapsia". No, se on myös totta. En ole koskaan nähnyt yhtä helppoa vauvaa kuin hänen lapsensa. Hän syö hyvin, nukkuu hyvin, ei arastele ketään vaan hymyilee kaikkien sylissä. Hän ei turhasta itke ja tuntuu olevan aina hyväntuulinen. Kyllä minäkin mieluusti tuollaisen ottaisin! Ottaisin sellaisenkin, joka itkisi ja vänkäisi. Sepä siinä just onkin kun lapsia ei voi tilata ja ottaa omakseen...

Oli myös jännä huomata, että minä ja mieheni olemme joutuneet ns. kakkoskastiin, koska olemme lapsettomia. Kaikki asiat tapahtuvat lasten rytmin mukaan, ja tietenkin olemme yhtä kuin 4 vapaata auttavaa kättä. Me menemme siis lepakkovuorolla saunaan ja kaiken maailman nakit napsahtavat meille. Ja ei siinä mitään, ymmärrän sen täysin. On oikeudenmukaista, että lapsellisten täytyy päästä ensimmäisenä syömään, saunaan ja nukkumaan. Siinä risoo vain se tunne, ettemme kuulu enää joukkoon. Olen sisaruksistani ainoa, jolla ei ole lapsia. Onneksi on sentään noita lainalapsia, jotka juoksevat halaten vastaan, joiden kanssa leikkiä piilosta, leipoa mutakakkuja ja joita kantaa reppuselässä.

Mökkeilyn jälkeen jotain ihan muuta, nimittäin festareita, kavereiden kanssa vesisotaa, ulkomaan reissu ja aurinkoa. Täysin levänneenä onnistuin jopa ovuloimaan, mikä tietysti toi toivoa. Mutta kuukautiset alkoivat taas ajallaan, joten ei auttanut "stressittömyyshoito" ainakaan vielä. No, periksi ei anneta joten yritän keskittyä taas kaiken kivan tekemiseen ja yritän murehtia tätä asiaa niin vähän kuin suinkin!

Kirjat jotka lohduttavat

Vähän aikaa sitten en saanut blogeista tarpeekseni vaan ahmin koko kirjaston tarjoaman kirjallisuuden tästä lapsettomuus-aiheesta.

Anna-Kaisa Hartikainen: Ihmeet tapahtuvat muille
Jo kirjan nimi "Ihmeet tapahtuvat muille" sykähdytti. Juuri tuolta minustakin tuntuu. Anna-Kaisa Hartikainen kuvasi kunnioitettavan arkisesti ja peittelemättä matkaansa läpi lapsettomuushoitojen. Elin tunteita, toivoa ja pettymyksiä mukana ja itkin mukana. Tässä kirjassa oli myös lopussa lyhyt kappale miehen näkökulmaa asiaan, johon harvemmin törmää. Suosittelen lämpimästi kaikille lapsettomuudesta kärsiville!

Lapsettomuus - 30 tositarinaa (toim. Kerttu Lähteenmäki)
Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka kirjoittajien lähtökohdissa olikin eroja, tuntemukset kuten pelko epäonnistumisesta, kateus ja suru ovat oikeastaan kaikilla samat. Se lohdutti. Omat tunteet saivat perusteluja ja tunnen, että kuulun joukkoon. En olekaan ihan kummajainen näine ajatuksineni. Osa tarinoista sai onnellisen lopun ja valoi toivoa hoitojen onnistumiseen. Nekin tarinat, jotka eivät päättyneet raskauteen toivat jollain omituisella, ehkä jopa itsekkäällä tavalla lohtua: elämä jatkuu myös ilman lapsia.

Aarne L. Koskimies: Hedelmällinen rakkaus - toiveena lapsi  
Lapsettomuushoitoja yli 30 vuotta tehnyt lääkäri laittaa faktoja tiskiin. Kirja on hyödyllinen vaihtoehto lapsettomuuteen liittyvien asioiden googlettamiselle. Kirjassa kerrotaan juurta jaksain, mitkä asiat voivat vaikuttaa raskauden alkamiseen, ja mitkä taas eivät. Eri hoitomuodot ja lyhennykset selitetään mm. kuvin. Minua ainakin rauhoitti lukea perusfaktoja kirjasta, luotan enemmän painettuun sanaan kuin nettiin.

Kun syli on tyhjä (toim. Kirsti Joensuu)
Kirjassa on selvästi uskonnollinen vire, joka häiritsi minua. En ole itse lainkaan uskonnollinen enkä tykkää perustella lapsettomuuden syitä sillä että "tämä on kaikki osa Jumalan suurta suunnitelmaa".


Oletko sinä lukenut hyviä kirjoja aiheesta? Saa suositella!

Pykälä eteenpäin

Ei tullut taaskaan luomuraskautta, kuukautiset alkoivat ajallaan. Alan tottua tähän. Otan kuitenkin ilon irti, jos saan edes ovulaatiotestissä plussan, niinkuin viimeksi sain. Ainakin oli yritystä!

Toinenkin positiivinen asia: saimme kutsun lapsettomuusklinikalle! Olen niin tyytyväinen, ettei meidän tarvinnut odottaa kutsua montaa kuukautta, niinkuin ennakkoon pelkäsin. Olkoonkin, että aika on vasta elokuussa, tämä lämmittää mieltä. Asiat etenevät, me saamme pian apua!

Innostuksen jälkeen tuli kuitenkin epätoivo: kutsussa ollut aika on juuri silloin, kun olen ulkomailla työreissussa. Jota en pysty perumaan, koska siinä kaatuu samalla 30 nuoren ihmisen matkakin.

Huh helpotusta, onneksi sain siirrettyä aikaa. Kerkesin nimittäin taas pelätä, että seuraava vapaa aika menisi taas jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Vaan eipäs, ystävällinen hoitaja löysi toisen ajan 2 viikkoa kutsussa esitetystä. Eli kaikki hyvin.

Mitä nyt taas työstressiä, joka varmaankin sabotoi tätä minun raskautumistani. Vielä viikko, ja sitten voin päästää irti!

"Älä stressaa"

Tämän viikon tiistaina oli kauan odotettu lääkärikäynti. Olimme valmistautuneet hyvin eli otimme kaikki mahdolliset lippulappuset ja aiemmin otetun ultrakuvan mukaan. Jotta sitten taatusti lääkäri tajuaisi että meitä on jo testattu ja olemme tosissamme haluamassa hoitoa.

Lääkäri oli onneksi kovin ystävällinen ja kiinnostunut, mutta kuten hän itsekin myönsi, hän ei tiennyt paljoakaan lapsettomuusasioista. Ainoa uusi asia, jonka sain tieää vastaanotolla, oli että painoni oli tippunut 7kg! En ole kyllä aktiivisesti sen eteen mitään tehnyt, joten tuli aika yllätyksenä. 

Minun täytyi itse toimia asianajajani ja ehdottaa Terolut-lääkityksen jatkamista, ja kerroin hänelle mistä lääkkeestä on kyse. Sain reseptin ja saimme lähetteen jatkohoitoon Yliopistolliseen sairaalaan. Jonotusajan pituutta udellessani lääkäri ei sanonut muuta kuin että "ne eivät tunnu pitävän kiirettä". Sekös lohdutti.

Ohjeeksi saimme sitä samaa mitä kaikki muutkin tuntuvat hokevan: "Älkää stressatko, kyllä se lapsi sieltä vielä tulee." Myönnän, toki minulla on ollut varsin stressaavia kuukausia tässä keväällä, varsinkin huhtikuu oli yhtä työn ja tunteiden vuoristorataa. Mutta on näihin kahteen viimeiseen vuoteen mahtunut myös paljon stressittömiä ajanjaksoja, kuten aivan huippurento häämatkamme, joulu- ja pääsiäislomat ja viime kesä. Silti raskaus ei ole koskaan alkanut.

Otin kuitenkin "ohjeesta" vaarin ja tällä viikolla olenkin ihan tietoisesti tehnyt kaikkea rentouttavaa. Lapsettomuuskirjallisuuden vierestä löysin muuten kirjastossa hormoneista kertovan kirjan (Hardy, Rogers, Sister: Hormonitohtori, 2014), jossa opastettiin vähentämään stressiä seuraavin keinoin: 

Mene hierojalle.

-> check! Viime viikonloppuna sain mieheltäni hieronnan ja viime viikolla ystäväni hieroi

Uni on tehokas vastalääke stressiin. Tähtää vähintään 7 tunnin yöuneen.

-> hyvin olen nukkunut, se ei ole ollut onneksi koskaan ongelma...

Vapaapäivät vähentävät stressiä. Jätä silloin työsähköpostit lukematta ja jos mahdollista, puhelin kiinni. 

-> Tämä on itselle välistä vaikeaa, koska teen paljon freelance-työtä, jolloin on oltava tavoitettavissa, muuten työt eivät etene tai ne menevät pahimmassa tapauksessa ohi. Mutta olen kyllä alkanut tietoisesti raivaamaan itselle omaa aikaa, jotta minulla olisi ainakin 1 aidosti töistä vapaa päivä viikossa.

Liikunta lisää sekä hyvän olon hormonin endorfiinin että telomeraasientsyymin eritystä. On hyvä tehdä joka päivä ainakin kävelylenkki.

-> Tämän allekirjoitan kyllä ehottomasti! Työni puolesta tulee jo liikuttua paljon, joten en usko että tämä on kohdallani mikään ongelma. 

Joogan on osoitettu lievittävän jännittyneisyyttä, alentavan verenpainetta, parantavan kehonkuvaa ja vähentävän turhaa napostelua.

-> Tykkään joogasta, ja olenkin sitä jonkin verran harrastanut. Viime tammikuussa aloitettu joogakurssi tyssäsi kyllä heti alkuunsa, kun joogatunnilla tuli lähinnä kylmä. En sittemmin jaksanut etsiä itselleni sopivaa ryhmää. Ehkä nyt kesä voisi taas olla uusi alku, voisin mennä vaikka puistojoogaan...

Käy säännöllisesti saunassa tai lämpimässä kylvyssä. Lämpö vähentää kireyttä ja stressiä ja tehostaa serotoniinin tuotantoa.

-> No tämähän on selvä juttu, sauna rocks! Kun asuimme ulkomailla, ikävöin saunaa niin kovin että nyt täällä koto-Suomessa käyn vähintään kerran viikossa saunassa.

Lukemisen on tutkimuksessa osoitettu vähentävän stressitasoa 84%.

-> Miehelläni on hyvä tapa lukea aina ennen nukkumaanmenoa. Välillä intoudun lukemaan myös, mutta usein olen siinä vaiheessa vielä tietokoneella naputtelemassa jotain tai sitten jo liian väsynyt, joten nukahdan suoraan. Nyt olen kyllä ahminut kirjoja, nimittäin lapsettomuuteen liittyen... Ne pitävät otteessaan niin hyvin, etten malttaisi lopettaa! Ne kun ovat suoraan minun tunteitani, minun turhautumisiani, minun toiveitani. Ajattelin myöhemmin kirjoittaa yhden blogitekstin noista kirjoista...

Tapaa ystäviäsi. 

-> Pidinkin lääkärissä käynnin jälkeen loppupäivän vapaata ja tein vain kaikenlaisia kivoja asioita: näin hyvää ystävää, kävin lounastreffeillä, kivassa kahvilassa mieheni ja ystäväpariskunnan kanssa, katsomassa improteatteria ja illan nauroimme katketaksemme Euroviisu-semifinaalia katsellessa. Teki hyvää! Aina se vaan ei tule ensiksi mieleen, siis ihmisten ilmoille meneminen. Siis silloin kun on juuri tehnyt negatiivisen testin tai kuukautiset muistuttavat ilkikurisesti taas jatkuvasta lapsettomuudesta. Silloin on onni, kun on ystäviä jotka pitävät yhteyttä ja nostavat suosta ylös.

Naura enemmän. Tapaa ystäviä, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle tai katsele hauskoja elokuvia.

-> Onneksi osaan vielä nauraa. Välillä oikein hämmästyn, kun aamulla vallinnut maansa myynyt olotila vaihtuukin ystävien seurassa iloiseksi, kepeämmäksi. Pelkään kuitenkin sitä, että alan erkaantua, etten pysty enää hymyilemään paitsi pakotettua tekohymyä. Toivon ja aion tehdä töitä sen eteen, että muistaisin hyvän olemassaolon nyt ja myöhemmin, jos pilvet harmaantuvat entisestään.

Noita ohjeita lukiessa tuli ensin olo, että joojoo, tiedetään. Mutta tarkemmin katsasteltuna, stressitön elämä on oikeasti tehty valinnoista, jotka ovat kutakuinkin noin yksinkertaisia. Vaikkei se stressi lapsettomuuden syy olikaan, elämänlaatu paranee varmasti, kun on vähemmän stressiä.

Eli, lääkärin määräyksestä: stressitöntä viikonloppua kanssasisaret!

 

Tuhruvuotoa

Kokeilimme tässä kuussa digitaalista ovulaatiotestiä, koska aiemmissa liuskoissa oli välillä jäänyt arvailujen varaan että onko se nyt positiivinen vai ehkä vai jotain ihan muuta. Yleensähän testaamisen aloittamista suositellaan 10. päivästä lähtien, mutta minulla tuli jo  9. päivänä kumma tunne että nyt voisi olla oikea hetki. Rintoja kivisti ja alushousuissa näkyi valkovuotoa. Päätin kokeilla uutta testiä ja sieltä tuli selkeä hymynaama :)

Tänään on kuukautispäivä 14. Eilen tuli vähän vaaleanpunaista vuotoa, ja tänään jarrutusjälkien näköistä rusehtavaa tuhruvuotoa. Jos tämä enteilee kuukautisia niin sitten kierto on kyllä ennätyksellisen lyhyt!

Piti tietenkin googlata ja jotkut naiset kertoivat tuhruvuodon jälkeen plussanneen, eli kyseessä oli ns. kiinnitysvuoto. Tämä antoi taas toivoa, mutta en uskalla luottaa liikaa. Voihan olla että se on nimenomaan toisinpäin: mikään ei pysy sisälläni vaan kaikki vuotaa ulos... Todella turhauttavaa kun mitään ei tapahdu!

Mitä eroa on pyöräilyllä ja lapsettomuudella?

Elämä jatkuu kuukautistenkin jälkeen ja onneksi arkeen tulee muitakin asioita ajateltavaksi kuin synkeä lapsettomuus. Kyllästyin rämäpyörääni, joka oli aina jotenkin rikki ja päätin vihdoin ostaa uuden. Se on hieno pyörä, jossa on kori ja dynamolla toimiva lamppu. Ai että!

Keskiviikkona pyöräilin tuttua ylämäkeä kotiinpäin kunnes en jaksanut enää. Olin ihan kuitti ja piti taluttaa loppumäki. Keksin samalla omassa päässäni hienolta kuulostavan teorian, jonka voi jotenkin yhdistää kai tähän lapsettomuusaiheeseenkin:

Kun matka on tasaista tai maltillisesti kumpuilevaa, ei edes huomaa kun jalat vispaavat polkimilla. Voi ajatella ihan muita asioita, nauttia maisemista, laatia päässä kauppalistaa, ärsyyntyä vähän kylmästä viimasta, hyräillä tuttua biisiä päässä. 

Kun taas koko matka on yhtä ylämäkeä, jokaiseen polkaisuun on etsittävä jostain tahdonvoimaa. Kun muut kiitävät ylämäessä ohi, ajattelin ensin, että no niillä nyt vaan on parempi pyörä. Mutta nyt kun minullakin on hyvä pyörä takapuolen alla, ehkä minulla on vaan huono kunto, en yritä tarpeeksi, minussa on jotain vikaa.

Samalla tavalla ihmiset vertaavat myös kokemaansa lapsettomuutta: muut kiitävät ohi vauvauutisineen. Nekin, jotka äsken kulkivat rinnalla tässä loputtomalta tuntuvassa ylämäessä. Nyt hekin ovat löytäneet hyvän vauhdin elämäänsä, saaneet lapsen hoitojen avulla tai ilman. Ensin tulevat perustelut: "No he ovat vielä niin nuoria" tai "Ehkä he ovat yrittäneet pitempään kuin me". Sitten itsesyytökset "Emme ole yrittäneet tarpeeksi, tai oikealla hetkellä", "Ehkä meillä on liikaa stressiä". 

Mutta kun tarpeeksi kauan polkee paikoillaan, ja huomaa että sekin, joka lähti liikkeelle samalta kalkkiviivalta, pyyhältää jo kaukana horisontissa, ei voi kuin hypätä vähäksi aikaa pyörän selästä ja taluttaa. Täytyy kokeilla jotain toista keinoa päästä kukkulan päälle kuin pyöräily. Meidän tapauksessa se taitaa olla inseminaatio tai IVF. Toivottavasti ensi viikon lääkärikäynti tarjoaisi meille ainakin jotain apua. 

Jos tästä lapsettomuudesta voi jotain hyötyä olla, niin ainakin olen varma että pitkän ylämäen jälkeen - mikäli pääsemme koskaan sinne kukkulan laelle saakka - osaamme arvostaa näkymiä ja nauttia pitkästä laskusta alamäkeen, ilman että tarvitsee polkea yhtään. Osaisimme siis varmasti arvostaa lasta ja nauttisin kaikista raskauden mukanaan tuomista tuntemuksista, myös niistä epämiellyttävistä. 

Onneksi erona pyöräilyyn ja lapsettomuushoitoihin on (ainakin) se, että pyöräillessä voi itse vaikuttaa reittivalintaan. Ja pyöräily on ilmaista!!!

Hyvää pyöräilyviikkoa!

Lapsettomuus ja seksuaalisuus

En olisi ikinä arvannut, että lapsettomuus on näin voimakas kokemus myös parisuhteelle. Yritän nyt vähän avata, mitä se on meidän parisuhteelle tehnyt.

Kuten ekassa blogitekstissäni kerroin, olemme olleet rakastunut ja onnellinen pari jo 8,5 vuotta. Arki sujuu hyvin, pystymme puhumaan kaikesta ja hellyys näkyy joka päivä.

Seksi on ollut antoisaa molemmille. Kunnes lasta ei vuoden yrittämisen jälkeenkään kuulunut. Päätimme yrittää ahkerammin. Toisin sanoen harrastaa etenkin seksiä silloin, kun ovulaation pitäisi tapahtua. Molemmat yrittivät säilyttää entisen spontaniuden, mutta usein seksiä piti harrastaa silloin kun ei oikeasti jaksaisi tai kiinnostaisi ollenkaan. Seksi muuttui pakolliseksi velvollisuudeksi.

Samoihin aikoihin olin työmatkalla ulkomailla ja tutustuin kollegaani, joka oli avoimesti kiinnostunut minusta. Minäkin kiinnostuin hänestä, mutta kerroin rehellisesti olevani naimisissa ja ettei minulla ole mitään mielenkiintoa lähteä leikkimään. Pääsimme/jouduimme kuitenkin läheiseen kontaktiin tanssimisen kautta, ja läheisyys tuntui todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin seksuaalista vetovoimaa, kun taustalla ei ollut mitään velvollisuuksia. En antanut tuolloin mitään tanssimista ja halaamista intiimimpää kuitenkaan tapahtua.

Tapasimme uudestaan kahden kuukauden kuluttua toisella työmatkalla ja jännite oli yhä olemassa, vaikka olin yrittänyt unohtaa koko hepun ja keskittyä omaan mieheeni. Vietimme kokonaisen viikon yhdessä (paikalla oli toki muitakin) ja yritin säilyttää välit ystävinä. Viimeisenä iltana tilanne kuitenkin eskaloitui niin, että suutelimme ja nukuimme vieri vieressä (ihan vaatteet päällä kylläkin!).

Olin tapahtuneesta ihan romuna. En olisi ikinä uskonut että minusta olisi pettäjäksi (jokainen voi luokitella itse, oliko tuo pettämistä vai ei.) Järkeistin asiaa itselleni niin, että ehkä tämän oli tarkoitus tapahtua. Ehkä minä ja mieheni emme voi saada lapsia ja tämä on kohtalon viesti minulle, että vaihtamalla paranee? Ehkä oli hyvä ettemme saaneet lapsia, muutenhan olisi vaikeaa erota?

Olin varma, että mieheni jättää minut heti tästä kuultuaan. Tajusin myös, että jos näin käy, minulla ei ole mitään näköalaa lapen saannin suhteen. Enhän tunne edes tätä uutta tyyppiä kunnolla, olisi liian aikaista sanoa tällaisessa alkuhuumassa sovimmeko toisillemme oikeasti ja enhän voi edes tietää, haluaako tuo uusi "kumppani" lapsia.

Päätin olla rehellinen ja kerroin miehelleni heti koko stoorin häntä koipien välissä. Olin aivan varma, että tästä ei yli päästä. Mieheni reaktio oli kuitenkin aivan järkyttävän ymmärtäväinen. Hän näki jotenkin lävitseni, että tämä liittyy osaltaan yhteiseen lapsettomuus-ongelmaamme, ja että kaikille sattuu virheitä. Puhuimme rakentavasti omista fiiliksistä ja päätimme, että tästä selvitään.

Tapahtuneesta on nyt puoli vuotta aikaa, ja näen nyt vieläkin selkeämmin sen, että "lapsentekoseksi" turrutti minussa kaiken seksuaalisen innon ja sai ajattelemaan aidan toisella puolella vihertävää ruohoa. Minun tapauksessa aidan ylitys oli näköjään tarpeellinen, että hoksasin asian. Toivottavasti ei kaikilla. Siihen on kuitenkin niin helppo hairahtua, kun ympärillä tuntuu olevan vain onnellisia pareja, joilla lapsensaanti onnistuu kuin kotipizzan tilaus. Silloin ajattelee helposti itsekin, että helpommallakin voisi päästä ja pakenee ongelmiaan.

Olemme puhuneet paljon ja raivanneet enemmän yhteistä aikaa, tehden kivoja tai ihan vaan arkisia juttuja yhdessä. Se on tuonut meitä yhä läheisimmiksi. Kliseistä mutta niin se on.

Seksin suhteen tilanne vaihtelee. Siitä ei pääse yli eikä ympäri että "lapsentekoseksi" ketuttaa. Se ei ole kertakaikkiaan sama asia kuin spontaani seksi. Parhaiten seksuaalisen yhteyden säilyttämiseksi kuitenkin tuntuu toimivan arkinen läheisyys: päivittäiset halit, lusikassa nukkuminen, toisen huomioiminen ja silittäminen. Onneksi rakkaus ja välittäminen eivät vaadi 10+ arvoista superseksiä.

En tiedä kuinka yleisiä vastaavat kokemukset lapsettomilla ovat? En ole niitä ainakaan lukemistani blogeista vielä bongannut. Olenkohan yksin tämän asian kanssa? Onko jonkun muunkin seksielämä kärsinyt lapsettomuudesta?

Tervetuloa lapsettomien maailmaan

Kuulin juuri, että ensi lauantaina 9.5. vietetään Lapsettomien lauantaita, on vietetty jo vuodesta 1994.

On myös monia muita asioita, joita huomaan nyt vasta lapsettomuuden kohdattuani:

- työreissujen suunnittelu vaatii valkoisia valheita, kun ei voi kieltäytyä möläyttämällä "En voi lähteä, koska ovuloin silloin ja minun on harrastettava seksiä puolisoni kanssa.

- yksinkertainen kysymys "Miksi teillä ei ole lapsia?" voi satuttaa aivan vietävästi.

- tiedän nyt mitä inseminaatio ja PAS tarkoittaa

- kuukautisvuoto ei tarkoita automaattisesti, että on ovuloinut

- ymmärrän, miksi kaikki eivät iloitse hyppien ja pomppien ystävän raskausuutisesta

- ymmärrän, miksi lapsettomien ja perheellisten parien välille voi syntyä iso kuilu, vaikka aiemmin oltiin hyviä ystäviä...

- lapsen saaminen on todella iso lottovoitto!!!


Lapsettomien maailma on kuin laittaisi todella tumman filtterin kameran linssin päälle, toivoen elokuvalle kuitenkin happyendiä. Kaikki asia synkistyvät ja muuttuvat raskaammiksi. Ihan pienet arkisetkin asiat, kuten kaupassa käynti, saattavat saada surullisen sävyn, kun kaupassa vilistää perheitä, isoäitejä ja pyöreämahaisia odottavia äitejä. Tuota perheonnea ei kaupasta ostamalla saa.

Synkkyydestä huolimatta toivoa onneksi on. Luin juuri, että 80-90% hedelmöityshoidoissa käyneistä pareista saa lopulta kauan kaivatun lapsensa. Nämä prosenttiluvut mielessä, 100% antoisaa Lapsettomien lauantaita!

Höh

Varasin helmikuun alussa lääkäriajan, jonka piti olla nyt huhtikuun lopulla. Sitä jo kerran siirrettiin lääkärin menojen vuoksi. Lääkäriaika piti olla viime viikolla ja odotimme sitä mieheni kanssa toiveikkaana. Ehkä nyt saadaan asiaa taas jotenkin eteenpäin.

Puhelin soi ja hoitaja soittaa, että lääkäri itse on sairastunut ja aikaa täytyy muuttaa. Seuraava vapaa aika vasta toukokuun lopulla.

Viime viikot ovat olleet todella rankkoja työn vuoksi, ja ovulaatiotesti ei taaskaan näyttänyt positiivista, joten tässä on muutenkin oltu herkillä. Joten itkuhan siinä tuli. Toivoton olo.

No, etiäpäin, ei siinä muu auta. Onneksi lapsettomuuteen on sentään hoitomuotoja!

Pettymys kerran kuussa

Kuukautiset alkoivat. Tismalleen sinä päivänä kun niiden pitikin alkaa. Ei jäänyt edes mitään toivomisvaraa. No, hyvä että alkoivat ajallaan, ainakin mekanismi toimii.

Onneksi oli viikonloppu ja saatiin murehdittua asiaa keskenämme miehen kanssa. Tuntuu niin teennäiseltä olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun itsellä on surullinen olo. Monet kun eivät ymmärrä mitä stressaamista tai suremista tässä asiassa on. Pahinta on se epätietoisuus, että onnistutaanko me IKINÄ?

Kuukautisia odotellessa

Jee! Sain ensimmäisen kerran jostain testistä positiivisen viivan. Mutta se olikin vasta ovulaatiotesti. Silti se riemastutti, olihan tässä nyt jotain järkeä.

Pääsiäisen aikaan minulla oli eriskummalisen hyvä hajuaisti: haistoin miehestäni vielä kolmen päivän jälkeenkin, että hän oli syönyt valkosipulia. Vaikkei siis ollut syönyt kolmeen päivään. Ahaa, ehkä tämä on jokin raskausoire, ajattelin.

Nyt on kuitenkin semmoinen olo, että takuulla alkaa kuukautiset perjantaina tai lauantaina. Minulla on aina ennen kuukautisia pömppömaha ja hirveä makeanhimo, ja niin on nytkin. Höh. Ei sitten. Ei vauvaa tänäkään vuonna.

Sain lääkäriajan huhtikuun lopulle, eli siihen saakka mennään ainakin vielä luomuna. Voi kunpa kaikki kävisikin niin vaivattomasti ja luonnollisesti. Sitä kai me kaikki toivomme...

Rikoskumppani

Lapsettomuus on jollain tapaa edelleen tabu, josta ei kylillä huudella. Pystyn avautumaan asiasta muutamalle hyvälle ystävälle ja olen yrittänyt kevyesti avata keskustelua parin muunkin kanssa. Monet kuittaavat asian kuitenkin vain toteamalla, että "kyllä se sieltä tulee, eihän teillä ole vielä mikään kiire" ja keskustelu tyrehtyy siihen.

Kiire? No eipä kai... mutta olisi se nyt kiva jos sen vauvan joskus edes saisimme. Osa ei varmasti oikein tajua sitä huolta ja tuskailun määrää, mikä lapsensaantiin liittyy, kun se ei tuosta noin vaan onnistu. Osa taas haluaa ehkä lakaista aiheen pois maton alle, surut piiloon.

Parhaiten minua ymmärtää mieheni. Huomaan, että hänkin on apea, kun naapuri kertoo odottavansa jo toista lastaan. Hän pitää kanssani kirjaa kuukautispäivistä ja käy ostamassa kotimatkalla ovulaatiotestejä, jos minä en ole ehtinyt. Hänellä on myös terveellistä toivoa, niiden hetkien varalle kun minulta sitä puuttuu. "No jos ei luomuna onnistu niin sitten tehdään IVF. Ja jos ei sekään onnistu niin sitten adoptoidaan". Hän latelee nuo lauseet niin itsestäänselvyyksinä, että pakko sitä on uskoa, että meilläkin joskus olisi oma lapsi.

Niinä surullisina hetkinä, kun ryven itsesäälissä, ajattelen että ainakin minulla on jo maailman ihanin rikoskumppani!

Ärsyttävintä on pömppömaha

Raskauden toivominen altistaa näköjään erilaisten tekosyiden miettimiselle. Huomaan välillä väsyneenä ajattelevani, että voi kunpa olisin raskaana niin voisin laittaa väsymyksen sen piikkiin ja roikkua ihan luvan kanssa sohvalla telkkarin edessä.

Jos olisin raskaana, niin saisin hyvän syyn mennä nukkumaan aikaisin. 

Jos olisin raskaana, voisin istua surutta bussissa vanhuksille ja raskaana oleville tarkoitetulle paikalle.

Jos olisin raskaana, minulla olisi jatkuvasti jotain mitä odottaa. Uusia mullistuksia ja tuntemuksia mahassa, ja äitiysloma vauvan kanssa. Ja sitten tietysti kaikki lapsen eri kehitysvaiheet.

Ja viimeisimpänä: jos olisin raskaana, pömppömaha olisi kiva juttu eikä ärsytyksen aihe!

No, raskauteen ja perhe-elämään liittyy tietenkin myös niitä huonojakin puolia, mutta kestäisin ne. Elämä saakin tuntua, niin hyvässä kuin pahassa. Elämä joka ei tunnu miltään, on se mitä kaikista vähiten haluan.  

Lapsettoman osa

Tänään kävelin bussipysäkille ja ohitin lähikoulumme, jossa lapset leikkivät ja riehuivat pihalla. Tuohon kouluun meidänkin lapset sitten menisivät. Vastaan tulee äitejä vaahtosammutimen kokoisten taaperoiden ja lastenvaunujen kanssa. Milloin tulee minun vuoro kulkea lastenrattaiden kanssa? Milloin voin lähteä palaverista 10 aikaisemmin "koska lapsi täytyy hakea hoidosta"? Älkää käsittäkö väärin. Toki myönnän olevani ajoittain kateellinen, mutta tässä on enemmän kyse lapsenkaipuusta. Halusta olla äiti.

Lapsettomuus yllätti minut täysin. Ensin se oli pettymisen tunnetta kerran kuussa - silloin kun kuukautiset alkoivat. Nyt se on arkisten asioiden kokemista toisin. Voinko lähteä pariksi päiväksi kaverin luo toiseen kaupunkiin, entä jos ovuloin juuri silloin? Jätän viinilasillisen ottamatta, ihan vaan varmuuden vuoksi. Pitäisikö hankkia jostain lisätuloja, jos ja kun meidän täytyy kustantaa kalliit lapsettomuushoidot? Tällä hetkellä rahat riittävät juuri ja juuri elämiseen.

Ystäväni aloitti lapsen yrittämisen viime kesänä. Molemmat pystyimme puhumaan asiasta avoimesti ja olimme samassa junassa. Hänkin kävi testeissä ja vitsailimme, että miehet voisivat mennä yhtä aikaa spermatestiin. He eivät kuitenkaan olleet vielä saaneet edes spermatestin tuloksia, kun hän jo ilmoitti odottavansa vauvaa. Normaali-ihminen on iloinen toisen puolesta. Lapseton ihminen vetää suun hymyyn ja onnittelee, mutta valahtaa kotiin tullessaan vessan lattialle itkemään omaa epäonnistumistaan.

Jo vuodesta 2013...

Tämä on tarina siitä, minkä uskallan myöntää itselleni vasta nyt: lapsettomuudesta.
Mutta myös parisuhteesta, koska en ole onneksi asian kanssa yksin, vaikka yksinäni näitä asioita täällä blogissani pohdin. Tästä lähdetään liikkeelle!

Tammikuu 2007. On mies ja nainen. He tapaavat ja juovat kaakaota. Nainen heittää lumipallon, mies ihastuu. Mies leipoo kakun ja nainen ajattelee: tuosta joku nainen saa ihanan miehen sekä isän lapsille. 

Parissa päivässä he rakastuvat, ja puhuvat ruokakaupan käytävällä jo siitä, kuinka monta lasta on toiveissa. Molemmat haluaisivat 3 lasta. Sitten joskus.

Kerran kondomi pettää ja heti hirveä paniikki. Heti apteekkiin ostamaan jälkiehkäisyä! Ei ole vielä lasten aika. On niin paljon tehtävää ja elettävää. Ja töitä. Ja eihän kimppakämppään mahdu lasta.

Alkaa seurustelusuhde. Samalla riistävä kaukosuhde, koska he asuvat eri maissa. Kuukausien kaipauksen, lentomatkojen, iloisten jälleennäkemisten jälkeen pari muuttaa yhteen syksyllä 2008. Heillä on paljon yhteisiä ystäviä, peli-iltoja, retkiä ja pienen budjetin matkoja, paljon lastenkirjoja ja lettukestejä. 

Lapset ovat elämässä luonnollisesti mukana työn kautta, mutta myös ystävien ja sukulaisten joukossa on paljon lapsiperheitä. On myös oma rakas kummilapsi ja muidenkin lasten kanssa leikitään, luetaan ja puetaan aina kun nähdään. 

Pari viettää iloisia kesähäitä 2013, hankkii asunnon, jossa on vierashuone. Toisin sanoen lastenhuone. Elämä hymyilee. No nyt niitä lapsia!



Nyt on maaliskuu 2015, olen 28-vuotias ja meillä ei ole vieläkään lasta. Olin kyllä tietoinen siitä, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä tapahdu kaikilla pareilla tuosta noin vaan, mutta olin varautunut naiivisti puolen vuoden, maksimissaan vuoden yrittämiseen. Olin syönyt pillereitä 7 vuoden ajan ja pillereiden lopettamisen jälkeen olikin puoli vuotta epäsäännöllisiä kuukautiskiertoja, mikä on kuulema normaalia.

Ensimmäisen kerran huolestuin, kun keväällä 2014 kuukautiset jäivät pois lähes 3kk ajaksi. Ensin tietenkin hurrasin, että nyt olen varmaan raskaana. Mutta kun raskaustesti (viikko kuukaustisten normaalin alkamisajankohdan jälkeen) näytti negatiivista, ja sairaanhoitajan ottama testi myös, täytyi uskoa, että tässä on nyt jokin vialla. Kävin julkisella puolella lääkärissä silmätulehduksen vuoksi ja otin asian silloin puheeksi. Hän lähetti minut verikokeeseen, mutta tuloksessa ei ollut mitään epänormaalia. Puhelimessa hoitaja kertoi, että jos kuukautiset eivät ala 6kk sisällä, niin pitää tulla vasta uudestaan... No kuukautiset alkoivat sitten 3kk odottelun jälkeen (mikä tuntui jo pitkältä!) ja jatkoimme taas yrittämistä. Mutta tuloksetta.

Lokakuussa 2014 marssin työterveyteen, mutta sieltä minulle suositeltiin, että menisin suoraan yksityiselle puolelle puhumaan lapsitoiveista. Maksoin itseni kipeäksi mutta sain kyllä oikein hyvää ja ennen kaikkea nopeaa palvelua. Minulta otettiin kaiken maailman näytteitä ja tutkittiin ultralla kohtua, mutta kaikki oli kunnossa. Sain tuliaiseksi kotiin Terolut-lääkityksen kuukautiskiertoa tasaamaan ja ultraäänikuvan tyhjästä kohdusta. Tragikoomista. Mieheni kävi puolestaan siemennesteanalyysissä (kyllä, juuri siinä missä pitää masturboida purkkiin). Huokaistiin helpotuksesta, kun testitulosten mukaan sperma oli kelvollista.

Olen aina ajatellut, etten nyt rupea liikaa stressaamaan tästä lapsensaanti-prosessista, se vain voi vaikeuttaa lapsen saamista. Monet joille asiasta marmatan sanovat, "kyllä se sieltä vielä tulee", "älä stressaa". En ole heräillyt vielä kuumemittari kourassa ja elän täyttä elämää, mutta kun prosessi tuntuu viivästyvän ja viivästyvän, niin alan myös pikkuhiljaa heräämään siihen ajatukseen, että ehkä tähän pitääkin kohta alkaa panostamaan ja stressaamaan enemmän.

Tammikuussa aloin syödä foolihappopillereitä; niiden pitäisi mm. auttaa solujen jakautumisessa. Tässä kuussa ostin ekaa kertaa ovulaatiotestipakkauksen ja ajattelin, että nyt selvitetään pitääkö laskemani ovulaatio-ajankohta paikkansa. Viisi testiä - viisi negatiivista. No, ehkä ovulaatio onkin sitten myöhempään kuin luulin? Ostin toiset 5 tikkua. Taas pelkkää negaa. Jos en edes ovuloi, miten voin ikinä tulla raskaaksi?!

Kuukautiset alkoivat kuitenkin tänään. joten joskushan se ovulaatio on täytynyt tapahtua. Testi ei vain viitsinyt kertoa minulle ajankohtaa... Ehkä ensi kuussa sitten?