sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Marraskuukautiset

Kuukautiset alkaa ja toivo sammuu, palatakseen taas ensi kuussa. Tuntuu tyhmältä tehdä raskaustesti vaikka vuotoa tulee, mutta niin se lääkäri määräsi ja minä tottelen.

Toissa viikolla sain huippuja uutisia työasioihin liittyen ja aloin jopa ajattelemaan että nyt olisi kyllä aika tiukka paikka jos tulisinkin raskaaksi samaan aikaan. Tämä ajatus hätkähdytti miettimään: onko lapsitoive jotenkin muuttunut vähemmän tärkeäksi kuin työ?

Nyt kun menkat alkoivat, niin kyllä sen taas tästä harmituksesta huomaa kuinka paljon sitä raskautta on kuitenkin toivonut. Ja kuinka paljon mielummin olisin vaihtanut tämän loistotyö-uutisen siihen positiiviseen raskaustestiin... Tällä hetkellä plussaaminen tuntuu niin utopistiselta, tuntuu kuin se lipuisi aina kauemmas horisonttiin, jonne en ikinä pääse. Huokaus.


torstai 19. marraskuuta 2015

Mysteeri ratkaistu!

Lisääntymisen mysteeri on ratkaistu:  Mitä enemmän harrastat seksiä sitä varmemmin tulet raskaaksi.

Näin on nyt tieteellisesti tutkittu. Ensinäkemältä nousi vaan ajatus "Shit Sherlock, ai niinkö niitä lapsia tehdään!" Mutta kun luin artikkelin, väitteessä on tosiaan järkeä.

Artikkelin mukaan naisen keho pyrkii suojelemaan kohtua vierailta asioilta, ja näin saattaa hylkiä esimerkiksi spermaa, jos sitä päätyy sinne vain harvoin. Näin ollen, mitä useammin harrastaa seksiä, sitä paremmin naisen keho tottuu siemennesteeseen. Loogista, vai mitä?

Kun nyt miettii monia tahattomasta lapsettomuudesta kärsiviä pareja, varmasti monien seksielämä kärsii paljon, kun spontaanista seksistä tulee "lapsentekoa" (vaikka inhoankin tuota termiä, käytettäköön tässä yhteydessä). Ja varmasti varsinkin kun hoidot alkaa, niin yhdynnät joka toinen päivä ei ole heti mielessä. Ja sitten taas kroppa vieraantuu siittiöistä...

Miettikää, olisikohan tämä oikeasti ratkaisu niille lapsettomille pareille,joilla ei ole todettu mitään tiettyä syytä? Ehkä se ei olekaan se greippimehu joka minut saa raskaaksi vaan seksi! Joka tapauksessa mielenkiintoinen artikkeli :)

http://www.iflscience.com/health-and-medicine/more-sex-gets-you-pregnant

maanantai 16. marraskuuta 2015

"Älä tule paha pistos, tule hyvä pistos"

Jee! Lääkärikäynti olikin tänään positiivinen yllätys. Yksi munarakkula oli kirinyt etumatkaa ja oli muita suurempi, joten lääkäri antoi luvan yrittää tässä kuussa :) Olin jo ihan valmistautunut siihen, että ennen tammikuuta ei tapahdu mitään, joten tämä oli tosi ilahduttava uutinen!

Tänään sain tai jouduin sitten toisen kerran elämässäni pistämään itseäni. Neulojen kanssa häsääminen meni jo paljon paremmin kuin ekalla kerralla, kun tiesi miten homma etenee ja miltä se tulee tuntumaan.

Saan hoitajalta aina yhdet extra-neulat mukaan ja olin ottanut ne viime kerralta jääneet extrat mukaan ihan vaan varmistaakseni, että minulla oli kaikki tarvittava. Olin kyllä vähän järkyttynyt, kun hoitaja sanoi "Sinullehan on annettu väärä neula! Tämä on lihakseen laitettava". Se eka neula jota olin käyttänyt oli kyllä ihan se oikea, mutta hoitaja (eri kuin nyt) oli antanut vahingossa extraksi semmosen paljon isomman neulan, joka on ilmeisesti siis tarkoitettu lihakseen eikä vatsamakkaroihin. Hui! Onneksi tuli puheeksi, ja sain oikeanlaiset vermeet mukaan.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Vapaampi ja vahvempi

On tapahtunut taas paljon asioita. Ensinnäkin, tämän kuukauden hoito kariutunee kiville, sillä perjantain ultrassa näkyi ihan liian monta munarakkulaa. Ovulaation induktio siis kyseessä mutta en saa pistää irrotuspiikkiä jos on noin monta rakkulaa, koska silloin olisi monikkoraskausriski. Lääkäri katsoo huomenna vielä uudestaan tilanteen, josko yksi munarakkula olisi selvästi isompi kuin muut, mutta pelkään että tilanne on ihan samanlainen ja meille tulee yrityskielto. Kuinka tympeetä!

Sain myös tietää, että klinikan joululoma on lähes kuukauden pituinen. Tosi pitkä! Ja meidän osalta se tarkoittaa sitä, ettei hoidot joulukuussa tule onnistumaan. Aina voi tietysti luomusti yrittää, mutta tammikuussa seuraavat mahikset saada ulkopuolista apua.

Olin siis perjantaina aika masentunut näistä uutisista. Illalla tunnelma kuitenkin muuttui kun pääsin kaltaisteni seuraan: kävin ekaa kertaa lapsettomien tapaamisessa. Niinkuin edellisessä tekstissä kirjoitin, vähän jännitti mennä. Mutta miten vapauttavaa ja ihanaa seuraa! Ei ollut mitään sisäpiirijuttuja, vaan ottivat heti hyvin mukaan. Enkä ollut edes ainoa ensikertalainen.

Puhuimme avoimesti hoidoista, tunteista mitä käydään läpi ja sitten ihan kaikesta muustakin. Olipa kivaa! Sain miehenikin mukaan, vaikka hän ensin vähän epäröi tulla. Olin jotenkin ajatellut, että tapaamisessa on varmaan suurin osa naisia, mutta melkein kaikki olivatkin puolison kanssa. Muidenkin miehet olivat epäröineet tulla, mikä on varmasti tosi normaalia. Tunteista tai vaikeuksista puhuminen on arkaluontoinen aihe.

Tästä voimautuneena uskalsin jopa tarttua härkää sarvista ja kävin tänään tapaamassa ystävääni, joka sai 2kk sitten vauvan. Kerroinkin aiemmin meidän välisestä kriisistä, ja en ole oikein tiennyt miten suhtautua koko asiaan. Tulin siihen tulokseen, että tapaamisen välttely tuo minulle enemmän pohdittavaa ja harmia kuin itse tapaaminen, ja nyt olo on kovin helpottunut ja onnellinen.

Kävin heillä tänään ja sain heti ovella pitkän, sydäntäpakahduttavan halauksen ystävältäni. Tajusin, että tarvitsemme toinen toisiamme, kuuntelemaan, jakamaan ja halaamaan. Kateus oli poissa :)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Vertaisten joukkoon

No niin! Tällä viikolla pääsen vihdoin Simpukan vertaistukiryhmän tapaamiseen! Eka kerta ja täytyy sanoa että jännittää hieman. Pelottaa että alan itkeä ja kun se alkaa niin en pysty sitä helpolla lopettamaan. Mutta siis tosi ihanaa että viimeinkin pääsen vertaisieni joukkoon, nyt olen siihen valmis.

Kuten aina uuteen ryhmään mennessä, jännittää myös ihan se itse ryhmä. Kaikki ehkä jo tuntevat toisensa ja heillä on omat jutut. Mitenköhän minut otetaan vastaan?

Vielä vuosi sitten en vielä halunnut identifioitua "lapsettomien ryhmään", koska en halunnut olla lapseton. Ei kai kukaan HALUA, siis ellei valitse lapsettomuutta itse. Mutta niin se vain täytyi myöntää itselleen, että tässä ollaan, ja saatetaan olla pitemmänkin aikaa. Jos kehnosti käy niin koko elämä. No, onneksi monta korttia katsottavana vielä ennen sitä.


perjantai 6. marraskuuta 2015

Ystävyys telakalla

Minulla on ongelma, joka vaivaa minua päivittäin. En haluaisi nähdä ystäviäni, joilla on pieniä lapsia.

Hyvä ystäväni sai vähän yli kuukausi sitten esikoisensa. Olimme hänen kanssaan erittäin luottamuksellisissa väleissä, olimmehan vielä vuosi sitten molemmat samassa tilanteessa eli toivoimme kovasti vauvaa.

Heillä tärppäsi kuitenkin jo puolen vuoden yrittämisen jälkeen ja nyt heillä on ihana uusi perheenjäsen. Jota en ole vieläkään käynyt katsomassa.

Vielä odotuksen aikana näimme melko usein ja puhuimme raskausoireiden ja vauvavalmistelujen lisäksi myös minun lapsettomuusasioista. Synnytyksen lähentyessä minusta alkoi kuitenkin tuntua joka kerta pahemmalta tavata ystävääni. Alati kasvava maha oli aina tyrmäävä, kirjaimellisesti! Muistuttamassa siinä onnesta jota me emme saa.

Heille syntyi tyttövauva ja ystäväni oli tietenkin tohkeissaan kutsumassa meitä kylään ihastelemaan uutta tulokasta. Ensin yritin vältellä kohtaamista vetoamalla kiireisiini, mitkä kyllä pitivätkin paikkansa. Mutta sitten oli pakko myöntää itselleen, että tekaisin vain syitä miksi en halua haavoittumaan hänen luokseen.

Päätin kertoa suoraan ystävälleni, että en vain kyennyt tapaamaan heitä. Että toisten onnen näkeminen satuttaa liikaa ja yritän tällä tavoin suojella itseäni. Hän ymmärsi kyllä, vaikka haluaisi kovasti nähdä meidät.

Tästä on nyt jokin tovi ja alan miettiä, miten pitkään asian välttely oikeastaan auttaa? Tuottaako kohtaamattomuus enemmän hallaa? Enhän minä halua olla se eristäytynyt täti, joka välttelee lapsiperheitä.

En vielä tiedä, miten menetellä. Toisaalta tiedän, että ystäväperheen näkeminen aiheuttaa minussa taatusti kateuden tunteita, ja minun täytyy vähän tsempata ja esittää olevani kiinnostunut synnytyksestä ja imetyksestä ja miten se nukkuu ja miten se syö.   

Toisaalta, kyllähän minä olenkin kiinnostunut! Mutta enemmän kokemaan sen kaiken itse ja jakamaan kokemuksia, kuin kuunnella yksisuuntaista monologia aiheesta vaipanvaihto...

Katkeruus puhuu. Sekin ärsyttää kun tunnistan kateuden itsessäni. Tämä on loputon tunteiden suo kun lähtee rämpimään.

Mieheni kanta asiaan on että mennään vasta sitten heille kylään kun mekin odotetaan. Joko hän on yltiöoptimistinen, tai sittenhän voi olla ettemme näe heitä vuosiin! Ei kai sekään ole kauhean kivaa...

Miten te muut olette ratkaisseet kateuden kanssa painiskelun? Ja miten sisuunnutte yhä uudelleen ja uudelleen kohtaamaan toisten onnen?