Olen venyttänyt ja vanuttanut tämän blogitekstin kirjoittamista. Paitsi siksi, ettei ole ollut aikaa, myös siksi, etten oikein tiedä miten pukea viimeisimpiä kuulumisia sanoiksi. Onni on juuri nyt niin täydellistä!
Tuossa vieressä kehrää pieni poikavauva. Hän syntyi 19. marraskuuta, tämä pieni ihmeellinen ihminen. Olo oli - ja on edelleen - sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sain kokea raskausajan ja synnytyksen. Otettu, että saan jakaa elämäni tämän lapsen seurassa, pitää häntä sylissä ja opettaa lentämään omilla siivillään, sitten kun on aika.
Koko lapsettomuuskokemuksen ajan haaveilin juuri tästä arjesta, jota nyt parhaillaan elän. Nyt se on tässä. Aivan uskomatonta!
Tämä lapsettomuusblogi sai tällaisen onnellisen lopun. Mutta onnellinen loppu olisi voinut olla myös se, että jatkamme onnellisena pariskuntana yhdessä ja löydämme onnenhippuja muista asioista. Olen varma, että onnellinen voi olla ilman lastakin, vaikka lapsettomuuden suru säilyisi taka-alalla, ehkä aina. Voimia ja halauksia siis kaikille, jotka lapsettomuuden kanssa tavalla tai toisella kamppailevat.
Kiitos kun luit. Ja onnea matkaan, missä tilanteessa itse oletkin!
torstai 5. tammikuuta 2017
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Julkista tietoa!
No niin, nyt se julkista! Kerroin siis pomolleni, joten nyt ei ole mitään salattavaa enää. Olen niin iloinen, että hän otti sen hyvin vastaan. Sain siis juuri vakinaisen viran, mutta työsopimusta ei ole vielä allekirjoitettu, joten pieni pelko oli, että entä jos he lykkäävät minut nyt pihalle. Vaikka eihän niin järjen eikä lainkaan mukaan saisi tehdä. Mutta kulttuurialalla on tottunut kaikenlaiseen kohteluun, joten pieni skeptisyys on joskus ehkä hyvästä. Kaikki meni kuitenkin oikein päin: etsimme minulle sijaisen ja palaan töihin sitten kun palaan.
Olenkin nyt kertonut raskaudesta avoimesti, jos tapaan tuttuja ja asia tulee jotenkin luontevasti puheeksi. Huomaan kyllä skannaavani ihmisiä sillä silmällä, että onkohan juuri HÄN lapseton, joka minun uutisen kuultuaan miettii että "kaikki muut ne vaan saavat lapsia, paitsi minä." Tosi usein tulee tarve vielä erikseen mainita, että pitkään ollaan jo odotettukin. Ei siksi, että haluaisin marttyyriksi ja myötätuntoa, vaan ihan siksikin että ihmiset tajuaisivat, ettei lapsia tuosta noin vaan hankita.
Nyt kun ei tarvitse pihistellä tietoa, on ihanaa pitää vaatteita, joissa maha näkyy. Ei se maha nyt vielä järin suuri ole, mutta ainakin lähipiiri jo huomaa eron lähtötilanteeseen :)
Vointi on ollut tosi hyvä, lukuunottamatta että iltapäivisin iskee hirmuinen väsymys. Viime viikolla kerkesinkin nukkumaan joka päivä päiväunet. Mitä luksusta! Peräpukamiakin on tullut, mutta ne ovat onneksi parantuneet nopeasti. Kerrottakoon vielä, että viime viikolla toista rintaa kutitti aivan suunnattomasti, ja luin että rasvaaminen voisi auttaa. Tein työtä käskettyä, ja mitä ihmettä! Rinnoista alkoi valua maitoa!!! Olin hämmentynyt ja haltioissani: kehoni toimii niinkuin äidin kehon kuuluukin. On se vaan niin ihmeellistä olla raskaana!
Olenkin nyt kertonut raskaudesta avoimesti, jos tapaan tuttuja ja asia tulee jotenkin luontevasti puheeksi. Huomaan kyllä skannaavani ihmisiä sillä silmällä, että onkohan juuri HÄN lapseton, joka minun uutisen kuultuaan miettii että "kaikki muut ne vaan saavat lapsia, paitsi minä." Tosi usein tulee tarve vielä erikseen mainita, että pitkään ollaan jo odotettukin. Ei siksi, että haluaisin marttyyriksi ja myötätuntoa, vaan ihan siksikin että ihmiset tajuaisivat, ettei lapsia tuosta noin vaan hankita.
Nyt kun ei tarvitse pihistellä tietoa, on ihanaa pitää vaatteita, joissa maha näkyy. Ei se maha nyt vielä järin suuri ole, mutta ainakin lähipiiri jo huomaa eron lähtötilanteeseen :)
Vointi on ollut tosi hyvä, lukuunottamatta että iltapäivisin iskee hirmuinen väsymys. Viime viikolla kerkesinkin nukkumaan joka päivä päiväunet. Mitä luksusta! Peräpukamiakin on tullut, mutta ne ovat onneksi parantuneet nopeasti. Kerrottakoon vielä, että viime viikolla toista rintaa kutitti aivan suunnattomasti, ja luin että rasvaaminen voisi auttaa. Tein työtä käskettyä, ja mitä ihmettä! Rinnoista alkoi valua maitoa!!! Olin hämmentynyt ja haltioissani: kehoni toimii niinkuin äidin kehon kuuluukin. On se vaan niin ihmeellistä olla raskaana!
maanantai 30. toukokuuta 2016
Sitruuna ja muita kertomuksia
Huh mikä kevät! Olen edelleen yllättynyt, että tulinkin raskaaksi juuri tänä keväänä, kun elämä on ollut yhtä jatkuvaa kiirettä ja stressiä ja prokkista prokkiksen perään. Kiireessä on tosin se hyvä puoli, että aika menee tosi äkkiä ja odottaessahan se vain on hyvä asia :) Nytkin havahduin siihen, etten ole blogiinkaan mitään kerennyt kirjoittelemaan sitten ensimmäisen ultran.
Odotus on mennyt tähän asti onnellisen hyvin! Vähitellen raskaus myös alkoi tuntua enemmän todelta, kun tuli pahoinvointia ja pakottavaa tarvetta käydä päiväunille. Kerran oli pakottava tunne maistaa lihaa, vaikka olen ollut kasvissyöjä jo yli 10 vuotta!
Oli uskomatonta huomata, kuinka nopeasti sikiöstä tuli ihmislapsen näköinen. Näimme hänet viimeksi viikolla 12. Siellä hän pulikoi ja nyrkkeili, meidän sitruuna! (Mieheni löysi sellaisen sovelluksen, jossa kerrotaan kehityksestä viikko viikolta ja vauvan kokoa verrataan aina johonkin marjaan ja hedelmään.)
Nyt vointi on jo normalisoitunut aika hyvin, mitä nyt alaselkä on alkanut nikotella ja edelleenkään ei tee mieli teetä, mitä ennen join monta kuppia päivässä. Kummallista!
Tänään kerroin työkavereilleni raskaudesta, Leivoin kakun ja tuntuipa juhlavalta sanoa tällä kertaa itse, että on jäämässä äitiyslomalle syksyllä. Nyt tuntuu, että osaan jo iloita ja nauttia täysillä raskaana olosta, toissa viikolla uskalsin jopa ostaa kirpparilta kaksi ihan pikkiriikkistä bodya ja itselleni äitiysmekon.
Silti edelleen iskee välillä epäusko; tapahtuuko tämä tosiaan minulle? Nyt yhtäkkiä kuulun iloisten äitien klaaniin, jotka keskustelevat raskaana olosta, kestovaipoista ja missä on parhaat leikkipaikat. No en nyt ihan noin pitkälle ole päässyt vielä, mutta muutos lapsettomasta lapselliseksi kyllä tuntuu vähän siltä, kuin pääsisi takaisin mukaan leikkiin, kolmisen vuotta nurkassa synkisteltyään. Luulen, ettei lapsettomuuden kokemus koskaan täysin unohdu. Ja voihan olla, että tämän saman rumban joutuu läpikäymään myös toista/kolmatta lasta toivoessa...
Mutta nyt on nyt, ja nyt mennään viikkoa 15! Vielä aika monta viikkoa edessäpäin!
Odotus on mennyt tähän asti onnellisen hyvin! Vähitellen raskaus myös alkoi tuntua enemmän todelta, kun tuli pahoinvointia ja pakottavaa tarvetta käydä päiväunille. Kerran oli pakottava tunne maistaa lihaa, vaikka olen ollut kasvissyöjä jo yli 10 vuotta!
Oli uskomatonta huomata, kuinka nopeasti sikiöstä tuli ihmislapsen näköinen. Näimme hänet viimeksi viikolla 12. Siellä hän pulikoi ja nyrkkeili, meidän sitruuna! (Mieheni löysi sellaisen sovelluksen, jossa kerrotaan kehityksestä viikko viikolta ja vauvan kokoa verrataan aina johonkin marjaan ja hedelmään.)
Nyt vointi on jo normalisoitunut aika hyvin, mitä nyt alaselkä on alkanut nikotella ja edelleenkään ei tee mieli teetä, mitä ennen join monta kuppia päivässä. Kummallista!
Tänään kerroin työkavereilleni raskaudesta, Leivoin kakun ja tuntuipa juhlavalta sanoa tällä kertaa itse, että on jäämässä äitiyslomalle syksyllä. Nyt tuntuu, että osaan jo iloita ja nauttia täysillä raskaana olosta, toissa viikolla uskalsin jopa ostaa kirpparilta kaksi ihan pikkiriikkistä bodya ja itselleni äitiysmekon.
Silti edelleen iskee välillä epäusko; tapahtuuko tämä tosiaan minulle? Nyt yhtäkkiä kuulun iloisten äitien klaaniin, jotka keskustelevat raskaana olosta, kestovaipoista ja missä on parhaat leikkipaikat. No en nyt ihan noin pitkälle ole päässyt vielä, mutta muutos lapsettomasta lapselliseksi kyllä tuntuu vähän siltä, kuin pääsisi takaisin mukaan leikkiin, kolmisen vuotta nurkassa synkisteltyään. Luulen, ettei lapsettomuuden kokemus koskaan täysin unohdu. Ja voihan olla, että tämän saman rumban joutuu läpikäymään myös toista/kolmatta lasta toivoessa...
Mutta nyt on nyt, ja nyt mennään viikkoa 15! Vielä aika monta viikkoa edessäpäin!
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Todellinen onni
Nyt se on todistetusti totta: OLEN RASKAANA!
Olimme eilen mieheni kanssa ensimmäisessä raskausultrassa ja kun kohdusta löytyi pieni mustikan kokoinen alkio, kyyneleet alkoivat virrata. Mikä helpotuksen ja onnen tunne! Sisälläni on todella elämää! Saimme kuulla myös hevosen laukkaa muistuttavat sydänäänet. Uskomatonta.
Yritin vähän hillitä kyyneleitä, että näkisin jotain mustavalkoiselta näytöltä ja pystyisin vielä puhumaan lääkärin kanssa. Sitä vartenhan tänne tultiin. Kun sitten tulimme ulos huoneesta käytävään, purskahdin oikein kunnon itkuun. Kaikki aulassa istuvat naiset tuijottivat sen näköisinä, että tuo sai varmaan huonoja uutisia. Mutta ei, parhaita mahdollisia uutisia :)
Sairaala oli lähellä puutarhaa ja ultran jälkeen menimme pieneen kahvilaan lounaalle ja juhlistamaan ilouutista. Söimme kevään ekat jäätelöt ulkona ja aurinko paistoi lämmittävästi. Paras päivä ikinä!
Löysin kahvilasta tämän kortin, joka hyppäsi silmiini toivottamaan hyvää matkaa:
Kaikki menee ihan hyvin.
Kortin suunnittelu: (c) Reetta Isotupa-Siltanen
maanantai 14. maaliskuuta 2016
Salaa iloinen
Tänään oli se päivä, kun inseminaatiosta oli kulunut 2 viikkoa. Testipäivä. Toissa viikolla oli menkkakipujen tyylistä vihlontaa, tosin vielä voimakkaampaa. Viime viikolla tuli rusehtavaa vuotoa. Ei siis järin suuria odotuksia.
Tein testin aamutokkurassa ja tarkastelin vierestä kun näyttöön ilmaantui tumma, terävä kontrolliviiva. Niinpä tietenkin. Puuroa keitellessä kävin katsomassa uudelleen. Himmeä vaaleanpunainen viiva oli ilmaantunut testiin. Öö mitä?! Eihän se voi olla. Vai voiko muka, noin hatara viiva? Heikosti positiivinen.
Kipitin herättämään miestä testin kanssa. "Olen ehkä raskaana". Miehen kanssa sitä siinä ihmeteltiin ja ei osattu iloita. Ehkä noin himmeä viiva on vain virhe? Huijaus, pilkahdus toivoa mikä kohta otetaan pois. Olotila oli siis kaukana siitä, mitä olin kuvitellut etukäteen, jos koskaan plussan saisin.
Soitettuani klinikalle asia alkoi pikkuriikkisen tuntua mahdolliselta, kun hoitaja sanoi "Onneksi olkoon, olet raskaana". Viivan tummuudella ei kuulema ole väliä, kunhan se on selkeästi näkyvissä.
Minä. Raskaana. Raskaana!!! Kun sitten soitin miehelle vielä kertoakseni, mitä hoitaja oli sanonut, kyyneleet alkoivat virrata. Epärealistinen olo.
En voi vieläkään uskoa, että minun sisällä kasvaisi uutta elämää. Uskallamme päästää ilon valloilleen vasta ensimmäisen ultran jälkeen. Pelottaa, ettei siellä kohdussa olekaan mitään. Pelottaa, että menkat kohta kuitenkin alkaa. Pelottaa, että ilakoisimme turhaan ja paluu todellisuuteen tulee olemaan karu.
Mutta olen minä aika iloinen kuitenkin. Salaa ;)
Tein testin aamutokkurassa ja tarkastelin vierestä kun näyttöön ilmaantui tumma, terävä kontrolliviiva. Niinpä tietenkin. Puuroa keitellessä kävin katsomassa uudelleen. Himmeä vaaleanpunainen viiva oli ilmaantunut testiin. Öö mitä?! Eihän se voi olla. Vai voiko muka, noin hatara viiva? Heikosti positiivinen.
Kipitin herättämään miestä testin kanssa. "Olen ehkä raskaana". Miehen kanssa sitä siinä ihmeteltiin ja ei osattu iloita. Ehkä noin himmeä viiva on vain virhe? Huijaus, pilkahdus toivoa mikä kohta otetaan pois. Olotila oli siis kaukana siitä, mitä olin kuvitellut etukäteen, jos koskaan plussan saisin.
Soitettuani klinikalle asia alkoi pikkuriikkisen tuntua mahdolliselta, kun hoitaja sanoi "Onneksi olkoon, olet raskaana". Viivan tummuudella ei kuulema ole väliä, kunhan se on selkeästi näkyvissä.
Minä. Raskaana. Raskaana!!! Kun sitten soitin miehelle vielä kertoakseni, mitä hoitaja oli sanonut, kyyneleet alkoivat virrata. Epärealistinen olo.
En voi vieläkään uskoa, että minun sisällä kasvaisi uutta elämää. Uskallamme päästää ilon valloilleen vasta ensimmäisen ultran jälkeen. Pelottaa, ettei siellä kohdussa olekaan mitään. Pelottaa, että menkat kohta kuitenkin alkaa. Pelottaa, että ilakoisimme turhaan ja paluu todellisuuteen tulee olemaan karu.
Mutta olen minä aika iloinen kuitenkin. Salaa ;)
tiistai 16. helmikuuta 2016
Saakelin saakeli
Voi saakelin helkutin saakeli!!! Miksi tämä ei voi koskaan onnistua?! Yksi pieni hiton siittiö sinne munasoluun ja avot. Mutta ei. Ei sitten ikinä!
Olen niin kyllästynyt tähän iänikuiseen odottamiseen. Menkkoihin ja siihen että silti aina pitää tehdä raskaustesti joka on tietenkin AINA negatiivinen. Siihen, että muut lohduttavat "Kyllä te vielä onnistutte". No ei näköjään onnistuta! Minuun ei mikään tartu.
Ja nyt ollaan "vasta" kolmatta vuotta menossa ja huomenna nähdään lääkäri ekaa inseminaatiota varten. Pitkä odotus se jatkuu vaan...
tiistai 9. helmikuuta 2016
Teatteria ja uusia lääkäreitä
Huh, onkin tullut vähän taukoa kirjoittelusta. Tammikuu hujahti ohi töistä töihin juostessa ja arkielo putkahti raiteilleen kyllä heti kättelyssä - sama vauhdikas meno töissä jatkuu vaikka lapsettomuusasiat ovat olleet tietty myös mielessä.
Kävin pari viikkoa sitten varta vasten Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa esityksen Sylityksin. Tiesin jo etukäteen, että esitys käsittelee lapsettomuutta ja arvatenkin koskettaa meikäläistä. Mutta että rupean vollottamaan niin avoimesti...yllätyin itsekin. Riipivää ja koskettavaa ja lohduttavaakin katseltavaa, oli kyllä vaivan väärti!
Joulua edeltänyt tsemppi on ehkä taas vähän laantunut kun joulun jälkeisessä kierrossa en edes ovuloinut. Olin niin tohkeissani kun kävin sekä akupunktiossa että jäsenkorjaajalla. Olen syönyt akupunktiohoitajan ohjeiden mukaan paljon lämpimiä asioita (puuroa, keittoa, yksi kunnon lämmin ateria päivässä, teetä...), lisännyt kala-aterioita (muuten olen kasvissyöjä joka syö joskus kalaa). Hän suositteli että käyttäisin enemmän eläinperäisiä tuotteita ja jouluna "uhrauduin" ja maistoin jopa joulukinkkua 13 vuoden jälkeen. Ehkä tämä olisi salainen resepti? Ei ainakaan vielä.
Viime viikolla kävin joulutauon jälkeen taas lapsettomuuspolilla. Minut vastaanotti taas uusi lääkäri. Tämä on jo neljäs lääkäri koko lyhyehkön hoitokauteni aikana. Hän ei ollut myöskään saanut/lukenut tietoa inseminaatiosta, joten tässäkin kuussa kokeillaan siis vain ovulaation induktiota. Same old, same old... Tämä oli lievä pettymys, kun edellinen lääkäri oli sitä mieltä, että helmikuussa voisi aloittaa ekan inseminaation.
Noh, alan olla jo tottunut siihen, että sitä lykätään ja lykätään. Nyt ultrassa näkyi kaksi isoa munarakkulaa, joten olisko se sitten kaksinkertainen mahdollisuus. Se olisi kyllä hienoa!
Kävin pari viikkoa sitten varta vasten Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa esityksen Sylityksin. Tiesin jo etukäteen, että esitys käsittelee lapsettomuutta ja arvatenkin koskettaa meikäläistä. Mutta että rupean vollottamaan niin avoimesti...yllätyin itsekin. Riipivää ja koskettavaa ja lohduttavaakin katseltavaa, oli kyllä vaivan väärti!
Joulua edeltänyt tsemppi on ehkä taas vähän laantunut kun joulun jälkeisessä kierrossa en edes ovuloinut. Olin niin tohkeissani kun kävin sekä akupunktiossa että jäsenkorjaajalla. Olen syönyt akupunktiohoitajan ohjeiden mukaan paljon lämpimiä asioita (puuroa, keittoa, yksi kunnon lämmin ateria päivässä, teetä...), lisännyt kala-aterioita (muuten olen kasvissyöjä joka syö joskus kalaa). Hän suositteli että käyttäisin enemmän eläinperäisiä tuotteita ja jouluna "uhrauduin" ja maistoin jopa joulukinkkua 13 vuoden jälkeen. Ehkä tämä olisi salainen resepti? Ei ainakaan vielä.
Viime viikolla kävin joulutauon jälkeen taas lapsettomuuspolilla. Minut vastaanotti taas uusi lääkäri. Tämä on jo neljäs lääkäri koko lyhyehkön hoitokauteni aikana. Hän ei ollut myöskään saanut/lukenut tietoa inseminaatiosta, joten tässäkin kuussa kokeillaan siis vain ovulaation induktiota. Same old, same old... Tämä oli lievä pettymys, kun edellinen lääkäri oli sitä mieltä, että helmikuussa voisi aloittaa ekan inseminaation.
Noh, alan olla jo tottunut siihen, että sitä lykätään ja lykätään. Nyt ultrassa näkyi kaksi isoa munarakkulaa, joten olisko se sitten kaksinkertainen mahdollisuus. Se olisi kyllä hienoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)