Rikoskumppani

Lapsettomuus on jollain tapaa edelleen tabu, josta ei kylillä huudella. Pystyn avautumaan asiasta muutamalle hyvälle ystävälle ja olen yrittänyt kevyesti avata keskustelua parin muunkin kanssa. Monet kuittaavat asian kuitenkin vain toteamalla, että "kyllä se sieltä tulee, eihän teillä ole vielä mikään kiire" ja keskustelu tyrehtyy siihen.

Kiire? No eipä kai... mutta olisi se nyt kiva jos sen vauvan joskus edes saisimme. Osa ei varmasti oikein tajua sitä huolta ja tuskailun määrää, mikä lapsensaantiin liittyy, kun se ei tuosta noin vaan onnistu. Osa taas haluaa ehkä lakaista aiheen pois maton alle, surut piiloon.

Parhaiten minua ymmärtää mieheni. Huomaan, että hänkin on apea, kun naapuri kertoo odottavansa jo toista lastaan. Hän pitää kanssani kirjaa kuukautispäivistä ja käy ostamassa kotimatkalla ovulaatiotestejä, jos minä en ole ehtinyt. Hänellä on myös terveellistä toivoa, niiden hetkien varalle kun minulta sitä puuttuu. "No jos ei luomuna onnistu niin sitten tehdään IVF. Ja jos ei sekään onnistu niin sitten adoptoidaan". Hän latelee nuo lauseet niin itsestäänselvyyksinä, että pakko sitä on uskoa, että meilläkin joskus olisi oma lapsi.

Niinä surullisina hetkinä, kun ryven itsesäälissä, ajattelen että ainakin minulla on jo maailman ihanin rikoskumppani!