Joulu

Olen joulu-ihmisiä: tykkään olla perheen parissa, laulaa joululauluja ja keksiä lahjoja. Teen joka vuosi piparkakkutalon (tai jonkun muun hökötyksen piparista :D ). Tänä vuonna joulu tuntui kuitenkin vähän erilaiselta kuin ennen, vaikka onhan tässä jo kaksi "lapsetonta joulua" takanakin. Tänä vuonna, kun olemme päässeet hoitoihin, on alkanut lapsitoive alkanut jotenkin lipua kauemmas horisonttiin epäonnistumisien vuoksi.

Kävin laulamassa Kauneimpia joululauluja kahdestikin ja ekaa kertaa elämässäni kyyneleet alkoi virrata aina kun laulettiin jotain lapsista:

"Heinillä härkien kaukalon 
nukkuu lapsi viaton
enkelparven tie kohta luokse vie 
rakkautta suurinta katsomaan"

"Tulkaa kaikki nyt laulamaan, 
on Poika syntynyt maailmaan"

Jne...

En ole uskovainen, joten ei se Jeesus minua itketä, vaan ajatus siitä, että nytkin syntyy monta vauvaa eri puolilla maailmaa. Syntyy uusia pieniä ihmeitä, jotka muuttavat ja mullistavat vanhempiensa elämän. Syntyy uudenlaista rakkautta; sellaista jota vain äiti ja isä pystyvät tuntemaan. Vaan ei meille. Ja tämä ajatus särkee sydämen ja polttaa silmäkulmia. Piti ihan yrittää pidetellä itkua etteivät ihmiset luule minun aivan uskoon tulleen... ;)

Vietämme joulua aina lapsuudenperheessäni, ja veljeni lapset olivat juhlinnassa mukana. Minä olen heidän leikkitäti, se joka leikkii mukana piilosta, rakentaa majoja ja pukee ulkovaatteet päälle. Huoltamista sekin. Mutta ei se ole mitään siihen verratuna, että lapsi juoksee ilosta pomppien vastaan halaamaan, kun hänen äitinsä palaa kotiin. Tai kun äiti antaa hyvänyön suukon. Tai ottaa syliin ja paijaa päätä kun katsotaan yhdessä jouluaaton klassikkoa Lumiukkoa. Tästä kaikesta koen jääväni paitsi ja paljosta muustakin, ja se sattuu. 

No, tästä tunnelmoinnista huolimatta joulu kotona oli jälleen kerran ihana ja rentouttava. Onneksi joululoma jatkuu vielä ja pääsemme vielä toisenlaisiinkin tunnelmiin :)