perjantai 6. marraskuuta 2015

Ystävyys telakalla

Minulla on ongelma, joka vaivaa minua päivittäin. En haluaisi nähdä ystäviäni, joilla on pieniä lapsia.

Hyvä ystäväni sai vähän yli kuukausi sitten esikoisensa. Olimme hänen kanssaan erittäin luottamuksellisissa väleissä, olimmehan vielä vuosi sitten molemmat samassa tilanteessa eli toivoimme kovasti vauvaa.

Heillä tärppäsi kuitenkin jo puolen vuoden yrittämisen jälkeen ja nyt heillä on ihana uusi perheenjäsen. Jota en ole vieläkään käynyt katsomassa.

Vielä odotuksen aikana näimme melko usein ja puhuimme raskausoireiden ja vauvavalmistelujen lisäksi myös minun lapsettomuusasioista. Synnytyksen lähentyessä minusta alkoi kuitenkin tuntua joka kerta pahemmalta tavata ystävääni. Alati kasvava maha oli aina tyrmäävä, kirjaimellisesti! Muistuttamassa siinä onnesta jota me emme saa.

Heille syntyi tyttövauva ja ystäväni oli tietenkin tohkeissaan kutsumassa meitä kylään ihastelemaan uutta tulokasta. Ensin yritin vältellä kohtaamista vetoamalla kiireisiini, mitkä kyllä pitivätkin paikkansa. Mutta sitten oli pakko myöntää itselleen, että tekaisin vain syitä miksi en halua haavoittumaan hänen luokseen.

Päätin kertoa suoraan ystävälleni, että en vain kyennyt tapaamaan heitä. Että toisten onnen näkeminen satuttaa liikaa ja yritän tällä tavoin suojella itseäni. Hän ymmärsi kyllä, vaikka haluaisi kovasti nähdä meidät.

Tästä on nyt jokin tovi ja alan miettiä, miten pitkään asian välttely oikeastaan auttaa? Tuottaako kohtaamattomuus enemmän hallaa? Enhän minä halua olla se eristäytynyt täti, joka välttelee lapsiperheitä.

En vielä tiedä, miten menetellä. Toisaalta tiedän, että ystäväperheen näkeminen aiheuttaa minussa taatusti kateuden tunteita, ja minun täytyy vähän tsempata ja esittää olevani kiinnostunut synnytyksestä ja imetyksestä ja miten se nukkuu ja miten se syö.   

Toisaalta, kyllähän minä olenkin kiinnostunut! Mutta enemmän kokemaan sen kaiken itse ja jakamaan kokemuksia, kuin kuunnella yksisuuntaista monologia aiheesta vaipanvaihto...

Katkeruus puhuu. Sekin ärsyttää kun tunnistan kateuden itsessäni. Tämä on loputon tunteiden suo kun lähtee rämpimään.

Mieheni kanta asiaan on että mennään vasta sitten heille kylään kun mekin odotetaan. Joko hän on yltiöoptimistinen, tai sittenhän voi olla ettemme näe heitä vuosiin! Ei kai sekään ole kauhean kivaa...

Miten te muut olette ratkaisseet kateuden kanssa painiskelun? Ja miten sisuunnutte yhä uudelleen ja uudelleen kohtaamaan toisten onnen?

2 kommenttia:

  1. Sain blogiini linkkivinkin lukea sinun blogiasi ja tämä oli ensimmäinen kirjoitus, jonka luin pikaisesti töissä. Osui ja upposi.
    Itse katkaisin (tai ainakin syväjäädytin) läheisen ystäväsuhteen, kun hän alkoi odottaa kakkostaan ennen minua (kiilasi siis jonossa). Emme ole nyt nähneet yli kahteen vuoteen. Hän aina välillä lähestyy jollain viestillä, mutta en ole lähtenyt lämmittelemään välejämme, sen verran katkera ämmä olen.

    VastaaPoista
  2. Oon miettiny tätä asiaa nyt tosi paljon, koska munkin ystävä haluaisi kyllä olla tekemisissä. Ja aina välillä tuntuu että miksipä ei, mutta sitten iskee paniikki että miten osaan jos menen heillä käymään!? poksahdan kateudesta. Hmm, tässä on nyt paljon sulateltavaa...

    VastaaPoista